— Kuka niitä sitten kertoisi?
— Niin, niin — onhan kuitenkin hyvä tietää…
— Saanko pyytää teitä, herrani! keskeytti häntä Aune ja ojensi
torjuvasti kättään, koettaen osotella vanhan neidin hienoja tapoja. —
Hänen armonsa ei suinkaan suvaitsisi, että hänen armonsa armollinen…
— Molemmat nauroivat eivätkä oikeastaan tietäneet, minkätähden.
Äkkiä vaikeni Aune ja säpsähti. Hän luuli kuulleensa huudon aivan heidän lähellään.
— Jumalani! huudahti hän ja tahtoi nousta. — Eihän vain kreivi ole tulossa?
— Kreivikö?
— Niin, ettekö kuulleet?
— Nyt kuulen tosiaan. Mutta sehän on Jaakko, vanha paimen. Ettekö ole häntä nähneet? Paimenessa ollessaan hän aina laulaa… Tarkatkaa kuinka kauniisti hän laulaa, vaikka onkin jo lähemmä seitsenkymmenvuotias… Kuuletteko?
Molemmat kuuntelivat.
Vallitsevassa hiljaisuudessa ja kirkkaassa, lämpimässä lokakuun ilmassa kuului etäältä omituista laulua, valittava sävel, joka sekaantui leivojen iloiseen viserrykseen.