Neiti kohotti päätään ja katseli Aunea hiljaisella kauhulla pyöreitten silmälasiensa lävitse.

— Jumalani! huudahti hän viimein. Mikä teidän on tänä iltana? Ettehän ole kaltaisenne!

Aune ei vastannut. Hän oli itkuun purskahtamaisillaan. Vaikkei kello ollut kuin yhdeksän, kokosi hän kuitenkin työnsä ja poistui huoneesta sanoen hampaitansa kolottavan. Tultuaan omaan huoneeseensa, riisui hän kiireesti vaatteensa, sammutti kynttilän sekä koetti nukkua.

Mutta käännyttyään sisäänpäin, kätki hän kasvonsa käsiin ja heltyi itkemään.

Hän ei itseään enää käsittänyt, ei tiennyt, mikä häntä vaivasi. Rakastiko hän metsänvartijata? Häntä pöyristytti tätä ajatellessa. Sitä ei hän voinut uskoa, mahdotontahan se oli. Kuvitellessaan joskus ennen rakkautta oli hän luullut sitä hiljaiseksi, vienoksi tunteeksi, joka leviäisi sieluun. Mutta hän oli viimeisinä päivinä ollut hyvin levoton, jota ei voinut poistaa. Aika ajoin oli hän tuntenut olevansa niin onneton ja suruissaan, että täytyi kaikin voimin estää kyyneleitänsä. Kaikki oli pimeätä ja toivotonta; ihmiset tuntuivat häijyiltä ja hän toivoi kuolevansa. Ei hän tahtonut ajatellakaan häntä. Hänestä tuntui, kuin pitäisi hän metsänvartijasta enemmän saadessaan ajatella häntä ystävänä, toverina tai veljenä. Mutta niin pian kun toinen ajatus tahtoi saada valtaa hänessä, muutti tuo toveri heti muotoa, oli hänelle ventovieras, miltei vihollinen, jota hän pelkäsi ja toivoi ettei koskaan enää häntä kohtaisi.

Tällaistako rakkaus oli?

Ei, mahdotonta; senkaltaista ei se voinut olla!

Mutta, miksikä halusi hän sitten niin hartaasti päästä hänen seuraansa, jos vaan yksikin päivä oli kulunut ilman, että he olivat toisensa tavanneet? Miksi tykytti sydämmensä kahta kiivaammin ajatellessaan häntä? Miksi ei hän voinut laskeutua vuoteelle uneksimatta hänestä, miksi ei sulkea silmänsä näkemättä hänet edessään, kuulematta hänen äänensä sekä jalkainsa askeleet?… Hän muisti, että vanha Matleena siellä kotona kerran oli sanonut, että jos tahtoo ihan varmaan tietää rakastaako todella jotakin miestä, niin täytyy tarkata, uneksiiko hänestä kolmena yönä peräkkäin. Kuinka usein olikaan hän viime aikoina herännyt keskellä yötä siitä, että luuli tuntevansa hänen katseensa tarkastelevan itseään… Mitä oli tuo kummallinen, levoton toivo alituiseen tietää, missä hän oleskeli, mitä hän teki ja mitä ajatteli? Mitä oli sulous, jota hän aina tunsi metsänvartijan läsnäollessa tai väristys, mikä kävi hänen ruumiissaan tämän tarttuessa hänen käteensä tai kun tämä sattui koskemaan hänen hameesensa heidän kävellessään Vejrhöjnin yksinäisiä polkuja? Tuonoin, kun he istuivat Vejrhöjnin kukkulalla ja hän oli synkän ja alakuloisen näköinen sekä oli pannut hattunsa kanervikolle, aivan kuin ei olisi kärsinyt sen painoa, oli Aune — nähdessään hänen kärsivät kasvonsa, kokoonpuristuneet huulensa ja armottoman raskasmielisyyden, mikä ei koskaan tahtonut poistua hänestä — tuntenut vastustamatonta halua istuutua hänen viereensä ja kädellään hyväillä hänen vaaleita hiuksiaan ikäänkuin poistaakseen kaikki surulliset ajatukset ja katkerat muistot.

Eikö tämä ollut rakkautta?

Hän luuli… miltei pelkäsi sitä.