Kauan makasi hän liikkumattomana, miltei tainnuksissa.
Viimein kysyi hän itseltään: — Mutta hän, rakastaako hänkin minua.
Hän luuli niin olevan, vaikkei hän koskaan ollut siitä mitään sanonut. Ajottain, varsinkin viime aikoina, oli hänen katseessaan ollut jotain sen tapaista, hänen äänensä oli myöskin ilmaissut hänen tunteensa. Ensin, kuu Aune tunsi tällaisen aavistuksen sielussaan, oli hän tullut murheelliseksi ja pelkäsi, että metsänvartija siitä puhuisi hänelle, sillä hän luuli ei koskaan voivansa rakastaa tätä. Heidän istuessaan pienessä tuvassa kyssäselkäisen akan luona, joka välttämättömästi tahtoi pitää heitä kihloissa olevana parina, huomasi hän kyllä, miten metsänvartija taukoamatta häntä tutkivasti katseli ja kotimatkalla puheli tämä kerran niin merkillisellä ja salaperäisellä tavalla, että hän pelkäsi siitä tulevan rakkauden tunnustuksen.
Mutta, jos he nyt todella rakastivat toinen toistaan? Jos hän jonakin päivänä kosii?…
Hänkö sitten oli tuleva hänen ainaiseksi ystäväkseen? Hänellekö, ventovieraalleko, hän kerran oli uskova kaikki? Hänenkö omansa oli hänen ruumiinsa ja sielunsa oleva?
Hän kääntyi toiselle kyljelle. Ei hän sietänyt sitä enään Ajatella. Kenties olikin kaikki pelkkää luulottelua! Hän tahtoi nukkua pois koko ajatuksista ja seuraavana päivänä katselisi hän asioita aivan toisessa valossa.
Hän sulki silmänsä nukkuakseen.
Mutta hän ei saanut ajatuksiaan tieltä, jonne ne olivat eksyneet.
Hän muisteli romaania, josta joka päivä luki luvun kreivittären kuullen ja jota hän ei alussa ensinkään ymmärtänyt. Niin merkilliset ja käsittämättömät olivat hänelle olot, joista siinä kerrottiin. Kauan ei kuitenkaan kestänyt ennen, kuin hänelle selvisi, mistä oli kysymys ja vähitellen rupesi hän sekä mielessään että unissaan kuvittelemaan niin hyvin itse kertomusta kuin sen henkilöitäkin. Romaani liikkui etelän viinitarhoissa ja sini-järvillä, vanhoissa luostareissa ja öljypuulehdoissa; se kertoi nuoresta munkista ja nuoresta nunnasta, joita maallinen rakkaus yhdisti. Molempien luostarein välillä olevassa metsässä kohtasivat he toisensa joka päivä aikoina, jolloin heidän tuli toimittaa kirkon laupeuden töitä köyhien kesken ja pienessä piilossa olevassa lehtimajassa unohtivat he kuolevaiset, joita heidän tuli lohduttaa, sairaat, joita tuli hoitaa.
Monasti oli hävyn puna noussut Aunen poskille lukiessaan näistä rakkauden kohtauksista, joissa suuteloita ja helliä syleilyjä vaihdettiin, sillä nämä syntiset nautinnot olivat kerrotut tavalla, mikä ei suinkaan inhoa herättänyt, vaan niitä ylistettiin ja kaunisteltiin. Ensi päivinä oli hän usein pakoittanut itseänsä istumaan alallaan, mieli kun teki nousta ja kieltäytyä lukemasta eteenpäin. Mutta tämän kirjan kanssa oli käynyt samoin kuin neidin juttujenkin. Mitä enemmän se kiihoitti ja suututti häntä sitä enemmän mielikuvituksensa sen kanssa työksenteli. Ja kiihtyvällä jännityksellä oli hän päivä päivältä seurannut rakastettujen kohtaloja, sykkivällä sydämmellä kuunnellut heidän kuherruksiaan, jälleennäkemisen iloa ja eroamisen suruvoittoisia huokauksia. Omituista kyllä, oli hän jo alusta mielessään kuvitellut, että kalpea intohimoinen munkki oli hänen metsästäjänsä. Nyt oli aivan kuin olisi hän tuntenut nunnan sydämmen sykkivän omassa povessaan ja aavistanut ikävöimisen, joka saattoi koppilo-vangin paheen tielle.