Käheällä ääneltä, mikä saattoi sekä Aunen että koirat säpsähtämään, kutsui hän niitä luokseen, sekä sivalsi niitä pari kertaa pitkällä koiranruoskallaan niin, että ne ulvoen ja valittaen kiereskelivät samassa hänen jalkainsa juuressa.
Sitten kääntyi hän hymyillen Auneen ja kohteliaasti hattua nostaen ja kumartaen virkahti:
— Suokaa anteeksi tämä juttu, armollinen neitini! Odottamaton tapaus, onneton kohtaus… ymmärrättehän?… Suokaa anteeksi! sallikaa minun… mutta, eikö minulla ole kunnia puhutella neiti Thorbjörnseniä, pastori Thorbjörnsen vainajan tytärtä?
Aunen oli täytynyt seisahtua; hän oli kalpea ja polvensa vapisivat vastatessaan:
— On!
Hän oikaisihe, ojensi toisen jalkansa ja pani kätensä puuskaan samalla kun tuntijan katsein tirkisteli toisella silmällään Aunea ja näytti kuin olisi tarkastukseensa ollut tyytyväinen.
— Kunniasanallani! virkkoi hän, pidellen toista ketun-häntää. — Heti, nähdessäni teidät, sen arvasin. Minulla ei ole ollut kunnia tavata teitä aikaisemmin, mutta heti kun minulle se kunnia suotiin, ajattelin: Tämä on varmaan pastori Thorbjörnsen-vainajan tytär! Ha, ha, haa!… Ei neidin olisi ollut tarvis niin pahoin säikähtyä pikku eläviäni. Eivät ne riiviöt pahaa tarkoita; veitikat ovat vaan saaneet niin ruman tavan. Mutta kunniasanallani lupaan poistaa sen heistä. Vakuutan neidille, että kyllä rankaisen synnilliset ruumiinsa, niin että ne toisen kerran antavat säädyllisten naisten käydä rauhassa. Annan niille aika läksytyksen, minkä kyllä muistavat, uskokaa se… Ha, ha, haa! Haluatteko nähdä, miten ne nyt pelosta matelevat? Ne tietävät aivan hyvin, mitä on odotettavissa… Ha, ha, haa!
Koirat matelivat väristen hänen taaksensa ja katselivat häntä rukoilevin silmin aivan kuin olisivat kuulleet ja ymmärtäneet hänen sanansa.
— Niin, eikö ole ihmeellistä, jatkoi hän — kun ei Aune mitään vastannut, vaan aikoi jatkaa kulkuaan — eikö ole ihmeellistä, että luontokappaleella on niin paljo älyä? Niiden tulee vaan saada hyvä kasvatus, eikä se olekaan niin helppo tehtävä, kuin moni luulee, Se on myöskin tieteenhaara, sanoi lukkari… no niin, neidillä ei ole aavistustakaan, kuinka itsepäinen tuollainen riiviö on! Katsokaappa iätä pientä pilkullista veitikkata!… Tule esille, pikku marakatti, äläkä siellä matele… Vakuutan neidille, ettei koko Tanskan valtakunnassa ole suurempata keikailijata! Miesten ohi käydessään on se kuin tukki tahi kivi, mutta kun se näkee naisen, vaikkapa kahdentoista vuotiaan hempukan, tulee se aivan pyöröpäiseksi, vaikka olisikin vasta viiden kuukauden vanha… Ha, ha, haa!
Hän nauroi oikein kaikuvasti, koirat vetäytyivät vavisten lähemmäksi toisiaan ja parvi pikku lintuja, jotka olivat lähellä olevassa puussa lepäämässä, lähtivät pelokkaana lentoon.