Hymyillen ja — sulkeudun suosioonne! — tervehti hän jälleen sotilaan tavoin, heitti päätään ja huusi koirilleen: "Tulkaa!" sekä jatkoi viheltäen kulkuansa.
Aune oli kauhun valtaamana. Hän ei tointunut ennen kuin oli käynyt kauas vuorien keskellä.
Jumalani! Minkä näköinen hän oli! Tuskin oli Aune rohjennut katsoa ylöspäin, mutta hän oli kuitenkin nähnyt kylliksi: kaksi suurta, väritöntä, lasinkaltaista silmää, mitkä pöyristyttivät häntä. Mitä sekamelskaa olikaan hän puhunut? Oliko hän päihtynyt? Aune luuli tunteneensa väkijuomain lemun hänen läheisyydessään.
Sydämmensä tykytti jälleen levottomuudesta, kun hän tavallisella paikalla Vejrhöjnillä tapasi ystävänsä, joka hänet nähtyään, nousi mättäältä hattuaan heiluttaen.
— Ajatelkaas, minä olen tavannut kreivin, lausui Aune ennenkuin ehti toverinsa sivullekaan polulla.
Metsästäjä pysähtyi.
— Mitä sanotte?
— Kohtasin kreivin lehtokujassa. Hän tuli käyden minua vastaan lauma koiria seurassaan; mahdotonta oli minun välttää häntä. Hän seisahtui ja puheli koko joukon asioita, mutta minä en sanaakaan ymmärtänyt… Jumalani! minkä näköinen hän oli!
Aune oli vielä niin kiihoittunut ja innostui kertoessaan niin, ettei huomannut, miten seuralaisensa muoto muuttui; hän ei huomannut, että tämä painoi päänsä alas ja levottomasti pureskeli heinänkortta, Aunen yhä lausuessa:
— Kauheata!… Niin hirvittäväksi en ollut häntä kuvitellut!