Viimein sanoi metsästäjä hiljaan:
— Sanokaa… millaiseksi olitte kuvitelleet hänet?
— Noh, en sitä tarkoin voi sanoa. Tarkemmin en koskaan ole asiata ajatellut. Mutta, että hän olisi noin toisellainen, kuin veljensä, jonka muotokuva riippuu linnan seinällä — sitä en todella ole voinut luulla, joskin olen kuullut, etteivät he olleet toistensa näköiset.
— No, mutta… änkytti hän ja nykäisi maasta vapisevin käsin vieressään kasvavan kukan — kaikessa tapauksessa olette ajatelleet, että hän oli… hyvin kauhistuttava, eikö niin?
— Aivan niin, ettekä voi sitä kummastella.
— Miksikä en?
— Te tiedätte sen aivan hyvin, sanoi hän punehtuen. Hän muisti, mitä kaikkea sekä neiti että muut olivat kertoneet nuoren kreivin elämästä.
— Te olette siis tuulleet hänestä jotakin?
— Niin olen; kyllä kai jokainen on hänestä kuullut vähäsen.
— No, niin, — sanoi hän ja tuntui kuin sanat olisivat tarttuneet kurkkuun, — kaiketi tekin halveksitte häntä?