Aune katsahti ylös ja huomasi mikä muutos oli hänen kasvoissaan tapahtunut.
Hän oli hyvin kalpea, huulensa värisivät ja tumma varjo oli silmien alapuolella, jotka muutenkin olivat kuin syvemmällä päässä. Aune ei koskaan ollut nähnyt häntä sellaisena. Kauhulla ajatteli hän, mikä yhdysside voisi olla hänen ja kreivin välillä, koska hänen sanansa niin suuresti saatti seuralaisensa kiihkoon.
He olivat sillä välin saapuneet pieneen laaksoon Vejrhöjnin alapuolella ja istuutuivat tavalliselle paikalleen kiven lähellä.
Aune ei voinut poistaa ihmettelemistään. Häntä aavistutti, että hän nyt oli hyvin kätketyn salaisuuden perillä ja hän päätti juuri nyt ottaa selvon siitä. Mahdotonta oli hänelle kauemmin kärsiä tietämättömyyttään, mikä häntä kiusasi ja hän oli ihan epätoivossaan, kun heidän välinsä oli käynyt aremmaksi, mikä teki heidät toisilleen vieraiksi.
Tavallisuutensa mukaan nyppi hän kanervikkoa ja sydämmensä tykytti ankarasti. Äänellä minkä värinätä hän turhaan koetti tukahuttaa, sanoi hän hetkisen vaiti-olon jälkeen:
— Tahdotteko sanoa minulle erään seikan?… pidättekö kreivistä?
— Minäkö? — kysyi hän katsellen Aunea pelokkaasti.
— Niin… pidättekö todella hänestä?
— Oh, en tiedä. Mutta… minusta ei ole helppoa tuomita oikeudenmukaisesti. Voihan olla monta syytä… monia seikkaa, jotka…
— Voiko mitenkään puolustaa sitä, joka syntiä tekee? kysyi Aune katsellen häntä kammoen. — Onko kellään oikeutta elää niin kurjasti?