— Ei suinkaan… mutta…
— Ja mitä on hänellä sitten valitettavana? Onnen lahjat ovat hänen helmaansa ikäänkuin pudonneet ilman että hän on sormeakaan koukistanut. Eikö hänellä ole tavarata ja kultaa ja muuta elämän ihanuutta yllin kyllin? Eikö tämä jo olisi kylliksi saattamaan häntä ajattelemaan elämätänsä ja tekemään häntä kiitolliseksi ja…
— Kiitolliseksi? sanoi hän katkerasti hymyillen. Luuletteko, että "elämän ihanuudet", kuten sanotte, aina tuottavat onnea? Ja miltä luulette tuntuvan sille, joka kaikkein kasvoista voi lukea, etteivät rikkauden lahjat oikeutta myöten hänelle tule ja kuulu?
— Kuulu? toisti Aune hieman ivallisella äänellä. Se asia ei häntä ensinkään epäilytä. Ei hän sen kaltainenkaan ollut eikä sitä paitse koko suku ole ollut taipuvainen siihen. Viisi se on huolinut muitten oikeuksista kun vaan ovat omiaan voineet valvoa. Kun asiata todenperäisesti ajatellaan, ei eroitus nykyisen kreivin ja hänen edeltäjänsä välittä ole niinkään suuri. Eroitus on vaan siinä, että tämä on aivan toisin tavoin tuottanut harmia.
— Nyt neidin isä puhuu tyttärensä kautta.
— Aivan niin, sanoi Aune ylpeästi ja hehkuva puna peitti hänen kasvonsa. — Minä olen kiitollinen, että hän opetti minua inhoamaan sellaisia ihmisiä ja halveksimaan heidän kelvotonta elämäänsä. Minä en käsitä, kuinka voi iloita ja nauttia juuri siten, kun ympärillään näkee niin paljon puutetta ja kurjuutta. Monasti, mennessäni pehmeään vuoteeseeni nukkumaan, tuntuu kuin olisin varas, joka on köyhältä varastanut hänen viimeisen roponsa ja usein tulen silloin ajatelleeksi, kuinka monella raukalla ei ole kattoa suojanaan eikä leivänpalasta nälkänsä sammuttamiseksi. Eikö ole surkeata? Eikö jokaisen ihmisen velvollisuutena ole kernaammin kieltää itseltään kuin nähdä toisen puutetta kärsivän? Mitä sanoakaan niistä, jotka julkevat elää ylellisesti, pitää suurenmoisia kemuja, pukeutua silkkiin ja ainoana yönä kuluttaa niin paljon, että sata perhettä tulisi sillä toimeen koko vuoden? Eikö tämä ole syntiä? Niin tekin asian katsotte, eikö totta?… Teettehän sen? sanoi hän katsoen metsästäjätä miltei rukoilevasti.
— Minäkö? sanoi tämä välttäen hänen katsettaan. Varovaisesti hyväili hän koiraansa, joka nukkui hänen vieressään. — Niin luulin kyllä muinoin, mutta… en nyt enään.
— Ette nyt enään?
— En.
— Ah! sanoi hän sortuneella äänellä.