Hetkisen kuluttua jatkoi hän katsomatta ylös ja yhä koiraansa silitellen:
— Ettekö usko, että niilläkin ihmisillä, joista te puhutte — joita te köyhiksi ja orjuutetuiksi nimitätte — on ilonsa ja nautintonsa, vaikkakin vieras ei sitä niin huomaa. Minä olen paljon seurustellut sellaisten ihmisten kanssa ja minä tunnen heidät aivan hyvin. Mutta minä vakuutan, ettei kukaan ihminen vietä suruttomampaa ja onnellisempaa elämää kuin he. Olisiko heillä siis syytä valittaa… paremmin kuin muillakaan? Eikö äidillä heidän joukostaan ole santa ilo lapsestaan ja lapsella vanhemmistaan ja… onhan heillä itse asiassa samat ilot ja surut tuin kaikilla muillakin.
— Mutta nälkää, vilua ja puutetta — sitä saavat he yksinään kärsiä ja onhan se ainakin oikeudetonta?
— Ettekö luule löytyvän mitään pahempata ja vaikeampata kärsittävänä kuin nälänhätä on tai katkerampata kuin vilu — ja mistä juuri nämä ihmiset enemmän kuin muut ovat säästetyt?… Te ajattelette nyt siten syystä, että olette niiden onnellisten joukossa, jotka saavat nauttia iloa ja valoa. Teillä on ollut hyvä koti, missä olette viettäneet onnellisen lapsuuden ajan ja josta teillä on pelkkiä suloisia muistoja. Teillä on ollut isä, jota olette rakastaneet — ja joka on teistä pitänyt. Mutta on myöskin ihmisiä, jotka ovat luodut ikäänkuin vakituiseen suruun ja onnettomuuteen… ja sellaisia on sekä rikkaitten että köyhien joukossa, kenties yhtä paljon edellisten kuin jälkimmäisten joukossa. Ettekö milloinkaan ole sellaista onnetonta tavanneet? Kainit merkki on heidän otsallaan jo syntymästään; on kuin kirous seuraisi heitä kautta koko elämänsä. Kodittomina kuljeksivat he maailmassa, kaikki kääntävät selkänsä heille, eikä kukaan kärsi heitä. Äitikin suree, kun ovat syntyneet, veli ja sisar ei tahdo heitä tuntea. Kysykää heiltä, neitiseni!… ja te saatte kuulla, että löytyy nälkä, jota ei voi leivällä lieventää ja kaipuu, mikä on monta vertaa katkerampi kuin köyhyys ja puute. Ken ei koskaan ole ystävätä omannut, joka ei koskaan ole ystävällistä sanaa kuullut, ei tuntenut, mikä onni on olla toisille iloksi, jolla ei ole ainoatakaan suloista muistoa… hän on kymmenentuhatta kertaa köyhempi kuin kurjin kerjäläinen, joskin hän omistaisi koko maailman kullan ja loiston.
Hän oli puhunut kiihkolla ja äänensä, kätensä, koko ruumiinsa värisi. Hän istui puoleksi kääntyneenä poispäin ja katseli koiraansa, jonka päätä hän yhä silitteli kunnes se viimein nousi ja katseli häntä uneliain silmin.
Aune, joka oli katsellut häntä enenevällä ihmettelemisellä, painoi päänsä alas ja istui hetkisen ääneti. Hän käsitti, että oli kosketellut arkaa kohtaa seuralaisensa omassa elämässä ja häntä aavistutti, mitkä muistot olivat katkeroittaneet hänen elämäänsä.
Uudestaan hän ajattelemattansa repi vierellä olevalla mättäällä kasvavia kanervia ja sanoi hiljaan:
— Ettekö tahdo kertoa minulle jotakin itsestänne… elämästänne?…
Minä olen niin paljo puhunut omastani.
— Oh, ei se maksa vaivaa… elämäni on ollut kaikkea muuta kuin iloista.
— Kyllä sentään, pyysi hän hartaasti ja katsahti ylös. — Teidän täytyy kertoa! Usein on tuntunut niin omituiselta, kun en teistä tiedä mitään ja monasti olen aikonut pyytää teitä kertomaan itsestänne. Muistaakseni sanoitte kerran, ettei teillä koskaan ole ollut kotia. Eikö niin?