— Aivan niin… ei kotia sellaista kuin muilla.
— Mutta eikö teillä sitten ole ollut sukulaisia… ja ystäviä…?
— On tämä, vastasi hän hyväillen koiraansa, joka tyytyväisenä heilutti häntäänsä.
— Onko se ollut ainoa ystävänne?
— On.
— Entä vanhempanne?
— Hän, joka itsensä isäkseni kutsui, on kuollut.
— Entä äitinne?
— Äitini?… Koskaan en ole tuntenut äidillistä rakkautta.
Hetken olivat kumpikin ääneti. Vihdoin sanoi metsästäjä ajatuksiinsa vaipuneena: