— Sanokaa… muistatteko äitiänne?
— Muistan. Mutta miksi sitä kysytte?
— Oh!… En tiedä.
Hitaasti loi Aune katseensa häneen, mutta katsahti jälleen maahan. Silmänsä olivat kyyneliä täynnä. Hyvin hän käsitti seuralaisensa ajatukset, mutta hän ei raahtinut kysyä enempätä eikä herättää eloon katkeria muistoja.
Hän poimi kanervia ja sidottuaan pienen, sievän vihkosen, ojensi hän sen metsästäjälle lausuen:
— Tahdotteko vastaanottaa nämä kukat muistona tästä päivästä?
Hän katsahti Anneen. Kovin kalpea oli hän ja katseensa oli arka, miltei hämmentynyt.
— Ovatko ne minulle?
— Ovat.
Hän otti sekä kukat että Aunen käden. Mutta samassa nousi tämä ja teki lähtöä.