— Vai niin, sitenkö ovat asiat, sanoi hän äänellä, mikä ei hyvää ennustanut ja ryhtyi jälleen ompeluunsa. — Hyvinkin olen huomannut, että ajatuksesi on olleet aivan toisaalla. Sitä paitse tiedän aivan hyvin, mitä viime aikoina olet toiminut.
Kreivi katsahti häneen kysyen:
— Mitä tarkoitat?
— Noh, enhän ole sokea. Etkö luule nähneeni, kuinka olet mielistellyt pientä pappilan tytärtä, joka kerran kävi täällä tietä kysymässä. Aivan hyvin tunnen teidän pakopaikkanne ja usein olen nähnyt pienen teeskenteli|ä-neidin käyvän vaanimassa teitä.
Kreivi punehtui. Viimeisiä sanoja kuullessaan, hypähti hän seisaalleen lyöden nyrkkiään pöytään niin että tuvassa humisi.
— Pidä suusi… tai käy sinulle huonosti, sen vannon! huusi hän väristen kiukusta.
Tyttö painot päänsä alas ja istui vähän aikaa yhtä hiljaisena kuin rotta ollessaan väijymässä; näytti siis siltä, kuin hän olisi peljännyt kreiviä.
Sitten pani hän ompeleensa pois, heitti esiliinan päänsä yli ja alkoi taas itkeä.
— Voi, Jumalani, Jumalani! — sellainenko onnettomuus minua kohtaisi! Mihinkä nyt joudun? Mitä ajatellaankaan köyhästä tyttö raukasta, jota moinen häpeä on kohdannut? Sinun ei tulisi unohtaa, kuinka olet minua kohdellut ja että sinä, vasten tahtoani, otit minut lemmitykseksesi.
Kreivi istui ajatuksiin vaipuneena, mutta kuullessaan viimeiset sanat, katsahti hän ylös ja sanoi katkerasti: