— Minusta sinä jo kyllin kauan olet saanut nauttia siitä jutusta, Elsa. Tiedä, etten enään mene mihinkään pauloihin. Sinä olit asiaan hyvinkin myöntyväinen vaikka, viisaasti kylläkin, annoit sille toisen muodon ja värin. Kauan olit koettanut viekotella minua. Poikana ollessani, et sinä voinut nähdä minua täällä vuorilla, tulematta juosten avojaloin ja riettaine tapoinesi luokseni ja aivan hyvin tiesit, mitä teit, senkin heittiö!
— Mitä? sanoi tyttö katsoen häneen loukattuna. Mitä syytöksiä tuot minua vastaan? Oletko kenties unohtanut illan, jolloin linnassa oli isot tanssijaiset ja sinä tapasit minut lehdossa? Et tahtonut mennä kotiin luultavasti pelosta, että hienot naiset nauraisivat sinulle, kun et osannut tanssia. Tuotit silloin koston tyttö-raukalle, joka koskaan ei ollut sinulle mitään tehnyt, Sanoit tahtovasi naida minut ja paljo muutakin, jota nyt en voi muistutella, Sittemmin ymmärsin hyvinkin, että tahdoit siten kostaa kotona oleville, koska he enemmän suosivat veljeäsi kuin itseäsi. Nyt hylkäät meidät, jotka kaikki olemme rakastaneet sinua ja jotka olemme koettaneet sinua kaikin tavoin huvittaa muiden ollessa häijyjä ja tehdessä kiusaa sinulle. Tiedän myöskin, että ainoastaan täällä viihdyt pelatessasi isän kanssa tai leikitellessäsi kissojen seurassa. Niin olet itse usein sanonut.
— Niin, sanoi hän surullisesti hymyillen — niin viihdyinkin, vaikkakin tiesin, että te valehtelitte ja petitte minua sekä olitte kavala kohtaani.
— Mitä sanotkaan! Jumalani! onko tosiaan sinulla sydäntä puhua tuollaista?…
— Älä puhu enempätä! sanoi kreivi äkkiä ja nousi tuolilta. Hän paloi halusta päästä tästä paikasta ja puhdistaa tomun jaloistaan. — Ei kannata puhua siitä enempätä. Tunnet nyt aikomukseni ja olen tullut tänne tänä iltana jättääkseni sinulle hyvästit! Minusta me voimme erota sovussa. Sano, mitä vaadit minulta — ja anna minun sitten olla rauhassa!
Samassa avautui ovi hiljalleen — kuten tänne kutsuttuna — astui äiti huoneesen ja katseli heitä tarkkaavasti pienillä, vakoilevilIa silmillään. Mielistelevällä hymyllä kysyi hän, mitä oli tapahtunut ja tytär kertoi nyyhkien kaikki.
— No, etkö ymmärrä, Elsa, että kreivi laskee leikkiä — sanoi hän viekkaasti ja sammutti lyhtynsä. — Kreivi ei voi kuvitellakaan, miten tyttö on viime aikoina ollut aivan kuin mieletön. Lapsi rukka on kaiket yöt itkenyt, niin että isä ja minä olemme sen seinän lävitse kuulleet. Eikö ole kauheata? Hänen sekä sielunsa että sydämmensä on niin kiintynyt kreiviin, että luulen hänen mieluummin kuolevan suin luopuvan teistä. Tietysti toruin häntä, sillä hänen tuli ymmärtää, ettei kreivi, joka monasti puhui hyvin kauniisti köyhistä ja onnettomista, tällä tavalla jättäisi tyttö parkaa onnettomuuteen… varsinkin kun se oli tapahtunut luvattomilla teillä, vaan että kreivi kyllä tulisi takaisin… Kreivi tietää varsin hyvin — sanoin minä — että moinen juttu, kun se tunnetuksi tulee, tuottaa paljo ikävyyksiä. Mutta niin kauan kuin ystävyyttä on olemassa, ei kannata siitä puhua… Muissa tapauksissa saa asia toisen käänteen… toisissa olosuhteissa… eikö totta?
Äänensä, joka alussa oli ystävällinen ja mielistelevä, oli vähitellen muuttunut ivalliseksi, ja viimein miltei uhkaavaksi, kun huomasi, ettei sanansa saavuttaneet tarkoitettua vaikutustaan. Kreivi oli asettunut ikkunan luo, selkä huoneesen päin ja vasta vaimon lopetettua, kääntyi hän katsellen toista ja toista vaimoista halveksien ja inhoten.
Elsa oli jälleen tarttunut työhönsä, mieli muka hyvin loukkaantuneena. Äiti sitävastoin seisoi yhä vielä ovella ja vastasi kreivin katseesen hävyttömästi ja sotaan valmiina.
Kreivi koetti voittaa vastenmielisyytensä ja läheni jälleen pöytää, synkkänä lausuen: