Kahtena päivänä odotti hän Aunea heidän tavallisella yhtymäpaikallaan, mutta turhaan; kun tätä ei kolmantenakaan päivänä kuulunut, ymmärsi hän, että Aune jo tiesi kaikki. Hän kirjoitti silloin kirjeen, missä pyysi Aunea seuraavana päivänä tulemaan tavalliselle yhtymäpaikalle, hän tahtoi kumminkin ilmoittaa, minkä tähden ei ollut ennemmin sanonut, ken hän oli. Sanottuna päivänä seisoi hän Vejrhöjnillä ja katseli Nörrekjaeriä kohti, kunnes aurinko laski suon taakse.
Mutta kukaan ei tullut.
XI.
Samana iltana istui kreivitär hämärissä yksinään kammiossa. Aune oli vastikään jättänyt hänet. Hän istui käsi poskella ja tirkisteli tuleen, jonka hehkuva valo valaisi huoneen. Katsantonsa oli synkkä ja miettiväinen. Sivu-ovi avautui ja neiti astui kuulumattomin askelin matolla sytyttääkseen lamput. Mutta silloin katsahti kreivitär ylös ja sanoi:
— Odottakaa hetkinen… Tahdon mielelläni puhua kanssanne vähäsen, neiti Leidersdorff. Tulkaa istumaan.
Neidin kääpiömäinen ruumis värisi. Varovaisesti lähestyi hän, laihat kätensä ristissä ja korvat höröllään. Harvoin seurasi mitään hyvää, kun hänen armonsa pyysi häntä istumaan.
— Sanokaa, alkoi kreivitär vihdoinkin, kun neiti oli istuutunut häntä vastapäätä olevan tuolin äärimmäiselle reunalle — ettekö ole huomanneet muutosta neiti Thorbjörnsenissä viimeisinä päivinä?… Tarkoitan, että hänen ulkomuotonsa näyttää kuin puuttuisi häneltä jotakin. Voitteko aavistaa mitä?
— Kyllä, teidän armonne… Neidillä on ollut kova hampaan- ja päänpakoitus, sanoi neiti, joka aina kreivittären läsnä ollessa käytti valittuja lauseparsia.
— Vai niin, mutta täytyypä löytyä toinenkin syy. Sanokaa, onko luultavata, että joku linnasta tai joku muu, jonka kanssa hän on ollut tekemisissä, ei ole ollut ystävällinen tai on jollakin tavoin loukannut häntä?
— Ei, mahdotonta, sanoi neiti varmasti.