— Sanon teille, miksi sitä kysyn. Muutama minuutti sitten pyysi hän lupaa saada lähteä täältä hakeakseen muuta tointa.
— Jumalani, virkkoi neiti.
— Kysyin syytä siihen, mutta sitä en saanut tietää. Hän vaan uudisti pyyntönsä ja selvästi huomasi, että jotakin vakavampaa laatua oli asia, joka saattoi hänet moista ajattelemaan… Ettekö todella aavista mitään syytä?
Neiti punehtui hieman, yskähti ja vastasi vihdoin:
— Kyllä… jos teidän armonne suvaitsee, että puhun suoraan, peittelemättä, niin kenties…
— Puhu!
— Teidän aronne muistaa kai, ettei neiti Thorbjörnsenin isä — Jumala armahtakoon minua — oikein ollut muitten ihmisten kaltainen. Teidän armonne luonnollisesti ei puutu sellaisiin asioihin, mutta olen kuullut ihmisten sanovan, että hän monesti saarnastuolistaankin lausui ankaria sanoja linnasta ja kreivi-vainajasta. Luulenpa, että neiti Thorbjörnsenissä on vähän samaa vikaa.
— Onko teillä tukea luulollenne?
— On. Nähkääs, teidän armonne, kun me iltasin istumme tuolla sisällä, kuten teidän armonne tietää, juttelemme milloin mistäkin; silloin kerron välistä elämästä ja oloista linnassa menneinä aikoina, jolloin kreivi-vainaja vielä eli. Luonnollistahan oli, että kerroin, sillä luulin sen huvittavan häntä. Ennen en ole mitään huomannut, hiljaa kuin hiiri on hän istunut ja kuunnellut. Mutta tuonoin — toissapäivänä — nousi hän aivan kalpeana ja puhui asioita, joita en voi kertoa edes teidän armollenne. Selvään huomasi, että isän kauheat opetukset olivat juurtuneet tytössä ja tehneet hänet aivan poissa suunniltaan, jotta minäkin jo säikähdyin.
— Mahdollista kyllä, sanoi kreivitär hajamielisesti. — Mutta sanokaa… Ei suinkaan hän ole nähnyt kreiviä? Ei suinkaan poikani ole ollut kotona neiti Thorbjörnsenin täällä olo-aikana?