Vitkallisesti hymyillen katseli hän "nukenkaappiaan" — kuten hän heti alkoi huonettaan nimittää. Näiden sametti-tuolien, mattojen, kynttiläjalkojen, koko tämän loistavuuden ja ylellisyyden piti vaikuttaman häneen. Välinpitämättömästi silmäili hän silkkisiä patjoja ja kukkavasuja, sekä narrimoista, pitkien vaaleansinisten poimujen takana olevata vuodetta, joka oli yhdellä seinällä jaapanilaisen varjoksen takana. Samalla, kun hän ylenkatsoi kaikkea tätä, ajatteli hän jonkinlaisella ylpeydellä kotona pappilassa olevia jouhitäytteisiä tuolia, honkasia pöytiä, paljaita seiniä ja kylmiä laattioita.
Suurta kummastusta herätti linnassa vallitseva haudan hiljaisuus. Mutta samassa muistui hänen mieleensä, että hän oli suruhuoneessa. Aivan hyvin hän tiesi, että kreivi oli vähän aikaa sitten kuollut — kaatuihan hän hevosen seljästä? — ja että linnan nykyisenä omistajana oli kreivinnan nuori, heikkomielinen poika, joka, kertomusten mukaan, oli suljettuna linnan yhteen huoneesen eikä kukaan saanut nähdä häntä. Nyt muisti hän myöskin, että etehisen lamput olivat suruharsoon verhottuna sekä että palvelijalla ja ajurilla oli ollut musta nauha toisessa hihassa.
Mutta minuutit vierivät. Mitä oli nyt tapahtuva? Häntä huolestutti tämä haudan hiljaisuus, jota ei häirinnyt mikään ääni tuossa isossa rakennuksessa. Hyvälle tuoksuva ilma teki hänet pyöröpäiseksi, koko tuo outo loisto, väririkkaat kankaat, joihin ei minkään naisen silmät voineet kiintyä, miellyttävä silkinhohde, valkoisten pitsien hienot silmukat, suuret kuvastimet, kaikki tuo vaikutti hermostuttavan tuskallisesti häneen aivan kuin hän olisi ollut vihollisensa kanssa kahden, joka häntä katseli tuhansin silmin.
Torninkello löi yhdeksän.
Mitä nyt tapahtuu? Tuleekohan joku nyt? Arvelivatko, että hän menee lepäämään? Mitä oli hän tekevä? Täytyihän hänen saada matkalaukkunsa. Entä matkalaatikko sitten?
Hän alkoi itkeä, hiljaa nyyhkyttäen kuten lapsi. Ensi kerran eläissään tunsi hän olevansa yksin.
Viimein peitti hän kasvonsa käsillään rukoillen Jumalata ja lujaluontoista isäänsä auttamaan ja vahvistamaan itseänsä.
Yht'äkkiä hypähti hän seisaalleen ja kuivasi silmänsä. Hän oli kuullut askeleita etehisessä.
Hetken jälkeenpäin naputti joku hänen ovelleen ja kiharatukkainen kamarineitsy astui sisään ilmoittaen, että illallinen oli valmis.
— Hyvä! vastasi Aune, ääni vähän väristen. Hän oli kääntynyt pois ja oli innokkaasti katselevinaan päällys-vaatettaan, jonka hän töin tuskin oli yltään saanut.