Mutta kamarineitsyt pysähtyi ovelle ja nyt ymmärsi Aune, että hänen tuli seurata tyttöä. Hän heitti vaatteensa tuolille, mutta pani sen hämmästyksessään hatulleen; ei ollut?hänessä rohkeutta oikaista erhetyksensä, vaan meni kiireisesti, katsomatta ylös, kamarineitsyeen huoneesta.
— Neiti on hyvä ja menee ruokasaliin, sanoi tämä… Illallinen on sinne järjestetty täksi illaksi, eikä kammioon, ettei kreivitärtä häirittäisi.
Ruokasali oli etehisen sivulla ja oli sekä isompi että vireämpi kuin huoneet, mitkä Aune oli ennen nähnyt. Iso, tamminen pöytä, raskaine sorvattuine jalkoineen, seisoi keskellä laattiata, kahden komean, suruharsolla verhotun kristallikruunun alla. Pöytä oli toisessa päässä katettu ja kaksi korkeata, kahdellatoista kynttilällä varustettua kynttiläjalkaa valaisi huoneen.
Kun Aune oli istuutunut pöytään, jätti kamarineitsyt huoneen ja hän oli yksin. Odottaessaan, mitä nyt tapahtuisi, katseli hän pelokkaasti ympärilleen.
Salin toisella päätyseinällä oli iso ruokakaappi, mustasta puusta, jossa oli hopeisia viinikannuja, kullattuja maljoja ja pokaaleja. Pitkät seinät olivat uurtojuovaisten pylväitten kautta jaetut maalattuihin kenttiin ja pylväille oli ripustettu loistavia kilpiä, ristissä olevia miekkoja ja kiiltäviä sotavarustuksia. Salin ympäri oli leveä lavitsa, joka oli punaisella vaatteella verhottu ja tämän yläpuolella oli korkea kuvilla veistetty tamminen laudoitus. Mutta Aunen silmäillessä erästä kenttä-maalausta, loi hän katseensa alas ja punehtui korviaan myöten.
Oliko mahdollista?
Oli! Tuollahan, keskellä seinää seisoi ilki-alastoin nainen! Hänen jalkainsa juurella… Jumalani… alastoin mies! Viereinen kenttä esitti niinikään alastointa naista pitkillä, hajallaan olevilla hiuksilla, pitäen joutsenta sylissään!… Häntä kauhistutti. Niin pitkälle kuin silmänsä kannattivat, näki hän alastomia miehiä ja naisia, jotka kevytmielisesti huvittelivat itsensä tahi koristelivat itseään.
Kovasti löi hänen sydämmensä vielä, kun ovi avautui ja sisään astui pitkä, laiha, vakavan näköinen palvelija, joka oli mustaan hännystakkiin puettu. Kohteliaasti kumartaen asetti hän pienen, peitetyn astian pöydälle, mutta mykkänä ja väsyneenä meni hän laattian poikki ja asettui Aunen tuolin taakse, johon hän jäi parin askeleen päähän seisomaan äänetönnä ja liikkumattomana.
Aune ei tätä ymmärtänyt. Kaikesta, mitä hän tähän asti oli nähnyt, oli tämä käsittämättömintä. Miksi seisoi hän tuolla takana? Joka hetki odotti hän, että palvelija tarjoisi hänelle jotakin ruokaa. Mutta liikkumattomana, kuin kuvapatsas, seisoi tämä hänen selkänsä takana.
Vihdoinkin astui hän askeleen sivullepäin ja sanoi äänellä, joka muistutti ravistuneen oven narinata.