— Eikö neitiä haluta eturuokaa?
Aune hypähti säikähdyksestä. Hän kävi tulipunaiseksi ja silmäili tutkivasti katettua pöytää. Mutta ei hän kuitenkaan luullut löytävänsä ruokalajia, jota palvelija tarkoitti.
— Ei, sanoi hän senvuoksi lyhyesti.
Samassa nostettiin pari pikku lautasta ja astia, minkä hän oli luullut voi-astiaksi, pois ja lämmin lautanen sekä uusi ruokalaji tuotiin sijaan. Astian kapea kansi otettiin pois, lasi viiniä tarjottiin ja palvelija asettui jälleen entiseen paikkaansa — kaikki tapahtui hyvin luonnollisesti.
Aune pelottavasti katseli vasta tuotua astiata. Siinä oli ruokalaji, jommoista hän ei koskaan ollut nähnyt ja joka hänestä oli hyvin kummallisen ja erinomaisen näköistä ja hän hämmästyi vielä enemmän. Se oli keltaista ainetta, jossa oli aivan kuin isoja, valkoisia matoja, jotka siinä kiemurtelivat, ja astian ympärille oli asetettu pieniä, pyöreitä viipaleita paistettua leipää. Ällistyneenä katseli hän tuota merkillistä ruokaa miettien, mitä se olisi ja kuinka sitä syödään, kunnes hän kokonaan hämmentyi. Näytti kuin madot olisivat ruvenneet elämään ja liikkumaan sekä kuin alastomat olennot seinällä olisivat ivaten kääntyneet häntä päin ja yksi niistä ojentanut kätensä häntä kohti. Viimein pyöri koko sali hänen edessään eikä hän tuntenut muuta kuin silmät hänen tuolinsa takana, jotka pöyristyttivät häntä.
Ponnistaen tahtonsa ojensihe hän ja tarttui kahveliin. Vahingossa sattui hänen kätensä hopeakanteen, joka vieri laattiaan, niin että humu kuului.
Samassa heittäytyi hän hillitsemättömästi itkien tuolinsa selkänojaa vastaan.
— Tahdon kotia! Viekää minä kotiin! huusi hän suonenvedontapaisesti kätkien päänsä käsiinsä.
Konemainen palvelija, joka toimessaan ei luultavasti koskaan ollut tällaista nähnyt ja joka ei tiennyt, mitä hänen tuli tehdä, jäi liikkumattomana paikalleen ja katseli häntä suuresti ällistyneenä.
Vihdoin otti hän pari askelta eteenpäin ja antaen toisen kätensä riippua alaspäin, avasi hän jälleen narisevan ovensa ja sanoi: