Kun hän aamupäivällä vastaanotti kreivin kirjeen, oli hän taistellut viimeisen, ratkaisevan taistelunsa. Heti tiesi hän, että kirje oli kreiviltä, vaikkakin käsi-alaa oli koetettu muutella. Luettuaan hänen kirjeensä, josta aivan hyvin kävi selville mitä hän tahtoi sanoa, vajosi Aune tuolille kätkien päänsä käsiinsä.
Kauan istui hän tässä asennossa liikkumatta. Näytti, kun hän ei olisi uskaltanut katsahtaa ylös, ikäänkuin olisi peljännyt omaa huonettaan, puiston puita, joiden latvat ulottuivat hänen ikkunainsa yläpuolelle, kaikkea komeutta, mikä oli kreivin omaa ja jota hän tahtoi hänen kanssaan jakaa. Häntä värisytti, mutta pontevuudella, voimalla poisti hän kaikki kiusaukset ja nousi äkisti. Eipä kannattanut asiata enempätä ajatella. Hän ei voinut elää isänsä kirouksen alaisena ja kantaa koko maailman ylenkatsetta. Hänen täytyi päästä pois — pois täältä, ennenkuin sortui taistelussa.
Iltapäivällä teki hän jo ennen mainitun päätöksen, josta kreivitär oli neidille puhunut.
XII.
Jo seuraavana iltana, pimeän tultua, seisoivat vanhanaikaiset, kreivittären omat häävaunut linnanpihalla pääkäytävän edustalla viedäkseen Aunen Nörrekjaeristä. Vaikkakin taivas oli pilvetön, istui vanha kuski nytkin kummitakki korviin saakka vedettynä, niin että ainoastaan punanen nenä, äyriäissaksien tavoin, pistäytyi takin kauluksen nipujen välistä. Silloin tällöin huiski hän maltittomasti piiskaa tavalla, josta hyvin saattoi käsittää, ettei tälläkään kertaa kreivillisen perheen jäseniä hänen huostaansa uskota.
— Kirotut naiset, jotka eivät koskaan saa ajoissa itseään kuntoon! mutisi hän.
Viimeinkin tuli Aune portaille ja häntä seurasi neiti sekä kiharahiuksinen kamarineitsyt. Hän oli aivan kalpea ja näytti kuin pyörrytys olisi häntä kohdannut astuessaan portaita alas.
Neiti jäi ovelle seisomaan, josta vielä kerran katseli Aunea uteliaasti ja vakoilevasti. Kamarineitsyt sitä vastoin seurasi kyynelsilmin vaunuille, kääri liikuttavalla huolellisuudella vaipan Aunen jalkojen ympäri ja pani kaikki hänen tavaransa paikoilleen. Eroaminen neidistään liikutti häntä niin, että, kun hänen piti sulkea vaunujen oven, hapuroi ja hapuroi hän lukkoa, kunnes kuskinpaikalla istuvaa ukkoa suututti.
— Kirotut naiset! mutisi hän jälleen. — Eiväthän he, hemmetissä, voi oveakaan sulkea!
Ajaessaan portin kautta, ummisti Aune silmänsä —