Ajatuksissaan jätti hän hyvästi tämän pienen maailman, jota hän ei koskaan enää tulisi näkemään. Vähitellen vaipui hän vaununnurkkaan vanhojen ajoneuvojen hitaasti vieriessä miltei alastonta lehtikäytävää; surusta, sisällisestä taistelusta ja mielenliikutuksesta väsyneenä joutui hän jonkunlaiseen tiedottomuuteen, josta silloin tällöin peljästyneenä havahtui.
Kuluneena yönä ei hän ollut hetkeäkään nukkunut. Hän ei ollut uskaltanut laskea päätään patjalle, sillä hän tiesi hyvinkin, että heti, kun hän ummistaisi silmänsä, saisivat entiset ajatukset vallan hänessä ja hän tahtoi koettaa poistaa ne. Koko pitkän yön oli hän istunut vuoteellaan kasvot käsissään. Seinällä riippuva isänsä kuva oli pimeässä ikäänkuin saanut elämän ja hän tunsi, että isä taukoamatta rankaisevasti ja moittivana häntä katseli; isän katse häntä kokonaan rusenti. Viimein oli hän tuskissaan menettää järkensäkin; vasta päivän valjettua ja kun hän huomasi ihmisiä olevan liikkeellä, oli hän tullut tuntoihinsa.
Heti aamiaisten jälkeen jätti hän kreivittären hyvästi, joka halusi viettää päivän loppupuolen yksinäisyydessä. Kreivitär oli lyhyesti ja jokseenkin kylmästi sanonut jäähyväisensä, josta Aune oli iloinen. Hän halusi jättää jälkeensä niin vähän hyviä muistoja kuin mahdollista paikkaan, jota hän tästälähin tulisi muistelemaan. Mutta kun hän etehisessä näki pienen villakoiran, joka iloisena ja huoletonna juoksi häntä vastaan tullakseen hyväillyksi, hyrähti hän itkuun; ja kun ei kukaan nähnyt, otti hän pikku toverinsa syliinsä ja suuteli sitä intohimoisesti.
Viime hetkeen saakka oli hän heikosti toivonut vielä kerran näkevänsä hänet. Koko päivän oli hän sykkivin sydämmin seisonut huoneensa ikkunassa ja katsellut Vejthöjnillä olevata kiviroukkiota. Joka kerta, kun kuuli linnanpihalta lähestyviä askeleita tahi ääniä etehisestä, säpsähti hän luullen kreivin tulevan. Mutta päivä meni ja pimeys alkoi; — ja vaunujen vieriessä portista, lähetti hän ajatuksissaan viimeiset jäähyväisensä hänelle.
Tulevaisuus oli synkkänä hänen edessään. Ainoastaan sen hän tiesi, että hän nyt oli matkalla parin peninkulman päässä olevalle rautatie-asemalle, jossa hänen tuli odottaa yö-junaa, joka veisi hänet vanhojen tätiensä luo; heidän luonaan aikoi hän asua kunnes saisi uuden paikan. Kotiseudulla olevien ystävien luo ei hän tahtonut palata. Omituisella pelvolla muisteli hän vanhoja, tuttuja paikkoja ja isänsä hautaa. Pois täytyi hänen päästä, kauas pois kaikesta, seutuun, jossa ei kukaan häntä tunne ja jossa hän särjetyin sydämmin voi vetäytyä yksinäisyyteen.
Hän muisteli iltaa, jolloin hän surusta ja murheesta runneltuna tuli ajaen linnaan. Hän ei käsittänyt, että oli vasta kuukausi kulunut mainitusta illasta. Kaikki oli kuin unta vaan. Tuntui, kuin olisi hän elänyt koko pitkän elämän siitä ajasta ja jälellä oli nyt ainoastaan tyhjyyttä, pimeyttä, ja pitkällinen, tuskallinen kuolema.
Hän huomasi, että tie teki käänteen ja vähän jälkeenpäin näkyivät valot suomajoista. Siinä ne olivat samassa kurjassa rivissä, seinät sisäänpäin vaipuneina ja ikkunat puoleksi peitettyinä, joiden repaleitten yli hän voi nähdä köyhien kotiin ja joiden puute ja hätä oli saattanut veren hänen suonissaan nopeammin virtaamaan.
Mutta muistellessaan, mitä kreivi oli lausunut näistä "elämän lapsipuolista", huomasi hän, että hän oli oikeassa. Ei ainoatakaan ollut heidän joukossaan, jonka kanssa hän ei olisi tahtonut vaihtaa, ei ainoatakaan niin köyhää, kun hän tällä hetkellä.
Puron yli johtavan sillan luona pysähtyivät vaunut yht'äkkiä; kuski huusi jotakin ja pari ääntä vastasi yht'aikaa aivan lähellä.
Aune huomasi, etteivät asiat olleet oikein. Hän avasi heti akkunan ja näki koko joukon ihmisiä, — miehiä, vaimoja ja lapsia — joita oli kokoontunut mustan ruumiin ympärille, joka makasi pitkänään maassa liikkumattomana kuten kuollut. Pari miestä kumartui ruumiin ylitse ja Aune kuuli, kuinka he kiukussaan monta kertaa lausuivat kreivin nimen.