Aunea pöyristytti.
Samassa sattui lyhdystä tuleva valo makaajan kasvoille ja hän näki pitkän, punertavan huuliparran, josta hän tunsi hänet samaksi henkilöksi, jonka oli tavannut lehtokujassa ja luullut kreiviksi.
— Kuinka, hemmetissä, on noin käynyt? kysyi vanha kuski.
— Kuinkako on käynyt? mutisi moni. — Niin, niin, tiedustelkaa "tuolta ylhäältä."
— Kuka on syyllinen?
— Tuhat tulimmaista! huusi mahtava sankari, joka avopäin paidan hihat ylös käännettyinä valmisteli muutamista laudanpätkistä ja purjekangas kappaleesta paareja. — Eihän sitä tarvitse kysyä; luonnollisesti on teidän mielipuoli kreivinne huvitellut itseään. Mutia nyt onkin — s—i soikoon — tuleva loppu leikistä; sen olemme vannoneet.
— Niin, niin! totta se! lisäsi toinen.
— Meitä ei suinkaan haluta odottaa kunnes hän lyö meidät kaikki työhön kykenemättömiksi. Sitä aiomme estää. Ellei "hänen armonsa" tästälähin tahdo hänestä vaaria pitää, niin kyllä me — tuhat tulimmaista — pidämme huolta, että hän pysyy aisoissaan. Joskin minä jälestäpäin kadottaisin sekä jalkani että käteni, aion kuitenkin opettaa herraselleni ihmisten tapoja. Me, työväki ja köyhempi kansa, emme saa olla vähänkään pyöröpäisiä, jos olemme, pannaan meidät heti salpojen ja lukkojen taa. Mutta kreivi — Jumala varjelkoon — hän saa lyödä ihmisiä niin, että tulevat kenties koko elinajakseen työhön kykenemättömiksi, joskin hän on hurjan hullu. Mutta niin ei enään tapahdu, siitä saatte olla varmat. Hänestä kylläkin pidetään huolta nyt — sen olemme vannoneet.
Hyvä-huuto seurasi hänen sanojaan.
— Mutta kuinka, hitto vieköön, on tämä tapahtunut? kysyi vanhus uudelleen.