Eräs vaimo tuli hänen luokseen ja kertoi tapauksen tärkeimmät kohdat.
Kreiviä ei ollut näkynyt sitte kuin edellisenä päivänä suolla ja kun metsänvartija kuuli, ettei hän ollut linnassakaan käynyt, tuli hän levottomaksi. Pimeän tultua aikoi hän mennä kreiviä etsimään, sillä kreivitär oli antanut käskyn etsiä häntä, jos hän sattui viipymään tavallista kauemmin. Mutta hän ei ollut vielä ovea edemmäksi kerjennyt, kun näki jo kreivin tulevan vuorelta. Jo etäälle näki hän, että kreivi astui horjuen ja jalkansa kävivät ristiin; ja kun hän meni häntä vastaan ja nosti hattuaan, seisoi kreivi kauan sanaakaan puhumatta ja katseli häntä kummallisesti hymyillen. Mutta yht'äkkiä tuli hän kuolon-kalpeaksi, ja löi nyrkillään metsänvartijata kasvoihin, niin että tämä, joka ei kerjennyt puolustaa itseään, kaatui tunnottomana maahan murtaen toisen jalkansa.
Puoli tuntia sitten oli tämä tapahtunut. Kun metsänvartija tuli tuntoihinsa, oli kreivi kadonnut eikä metsästyskojussa ollut ketään apuun kykenevätä, sillä vanha Anna, joka hoiti taloutta, oli vähän varemmin mennyt linnaan, missä vietti yönsä. Hän oli silloin ruvennut huutamaan apua, kunnes työstä palaava mies sen kuuli ja haki muita ihmisiä apuun.
Heti lähetettiin sana Nörrekjaeriin, sillä päivän selvää oli, että kreivi oli tullut rutihulluksi. Kymmenkunta suomökkien asujamia lähti häntä etsimään viedäkseen hänet linnaan. Muutenhan täytyi peljätä mitä hyvänsä tapahtuvaksi, kun hän noin hurja oli. Olihan hän jo kerran aikonut tappaakin itseään ja nyt oli parasta ajoissa koettaa estää mahdollisesti tapahtuvia onnettomuuksia. Pieni poika oli nähnyt hänen menevän vuorille ja koska nyt oli kuutamo, luulivat he piankin löytävänsä hänet.
Vaunuissa istui Aune ja kuuli kaiken tämän ja veri jähmettyi hänen suonissaan.
Mutta pian tuli hän tajuntaansa. Ei, tätä hän ei voinut kestää. Hän ymmärsi kaikki. Nyt tiesi hän, kuinka suuresti kreivi oli häntä rakastanut ja hän itse oli syyllinen kaikkeen. Tulkoon mitä tuleekin — hänen täytyi, hän tahtoi pelastaa kreivi.
Aavistus sanoi hänelle, että kreivi oli Vejrhöjnillä; ajattelematta avasi hän hiljaan vaunujen oven siltä puolen, missä ei kukaan häntä nähnyt ja hiipi ulos. Kaikkein huomio oli kiintynyt metsänvartijaan, joka jo vähän liikutti itseään, eikä kukaan huomannut hänen pakoaan. Hengästyneenä saapui hän vähän ajan perästä Vejrhöjnin alapuolella olevaan pieneen laaksoon.
Täällä oli tyhjää ja hiljaista.
Silloin muisti hän pienen metsäkojun, missä oli ensi kerran kreivin nähnyt. Mitään ajattelematta, miltei tietämättä, mitä teki, riensi hän samaa leveätä polkua, jota olivat ensi päivänä yhdessä kulkeneet.
Jo kauas kuuli hän suurta huutoa, laulua ja melua kojusta. Pelkäämättä meni hän lähemmäksi ja katseli akkunasta tupaan.