Tupa oli täynnä väkeä. He olivat kokoontuneet puusohvan edessä olevan pöydän ympärillä, jossa oli olutpulloja sekä iso viina-astia. Köyhää kansaa oli täällä koossa ja Aune tunsi monta heistä. Täällä loistivat heidän silmänsä elämän halusta ja ilosta. Isäntä itse, vanha, puolisokea ukko, istui sohvakulmassa, ja hymyili houkkamaisesti. Toiset kilistelivät pullojaan ja lauloivat, uunin edessä istuva puolikasvuinen poika soitteli käsi-urkuja. Pimeässä nurkassa istui mustahapsinen tyttö. Hänen vieressään, käsi hänen kaulallaan — eikö se ollut? — —
Aune oli huutamaisillaan.
Mutta samassa huomasi hän, ettei se ollutkaan kreivi, vaan joku toinen nuori, vaaleaverinen mies suomajoilta. Hän näytti päihtyneeltä ja intohimoisesti he suutelivat toisiaan.
Hän riensi pois.
Miltei tiedotonta kävi hän kaikkia polkuja, joissa he tapasivat kävellä ja haki kaikki rotkot ja laaksot. Hänen täytyi — hän tahtoi löytää kreivi ennen tuin oli myöhäistä. Ajottain oli hän kuulevinaan takaa-ajavien ääniä ja tuskissaan ollen, näki hän, kuinka he heittäytyivät kreivin yli, taistelivat hänen kanssaan ja viimein veivät hänet sidottuna pois. Se ei saanut tapahtua!… Kun hän vaan kykenisi huutamaan! Vieläkin oli hän vakuutettu kreivin täällä olosta, että hän oli hakenut juuri tämän paikan…
Samassa näki hän edessään olennon, joka liikkumattomana istui kasvot käsissään.
Se oli kreivi.
Aune seisahtui kuten maahan naulattuna. Mutta kreivi oli kuullut hänen askeleensa, otti kätensä kasvoiltaan ja asettui vastustusasentoon.
Kuutamo valaisi häntä. Hän oli avopäin, vaatteensa olivat revityt, katsantonsa hurja ja miltei tuntematon.
Aune oli vaipunut kanervikolle peittäen kasvonsa. Kreivi ei tuntenut häntä, vaan huusi hänelle asioita, joita hän ei ensinkään ymmärtänyt. Aune huomasi, että hän oli aivan raivoissaan ja uhkasi häntä nyrkillään. Silloin Aune nousi äkisti ja sanoi äänellä, joka värisi pelosta ja tuskasta: