— Jumalani!… Ettekö tunne minua?… Voi, kuulkaa minua!
Mutta hän seisoi yhä liikkumattomana, huusi ja pui nyrkkiä.
Aune painoi käsillään rintaansa. Oli kuin sydänmensä olisi haljennut.
Sitten nosti hän kätensä uhkaavasti taivasta kohti huutaen:
— Isä… isä! ja vaipui polvilleen.
Samassa oli hän taas kuulevinaan takaa-ajavien äänet. Hän väänteli käsiään ja ojensi ne rukoilevasti kreiviä kohti:
— Kuulkaa!… ah, kuulkaa minua! Teidän täytyy paeta!… kiiruhtakaa!… Ettekö kuule heidän tulevan?… He aikovat ottaa teidät kiinni. Jumalan tähden, paetkaa, paetkaa! Katsokaa minua… ettekö tunne minua?… Minä olen Aune Thorbjörnsen…
Nimeä kuullessa värisi hänen ruumiinsa. Hän astui askeleen taaksepäin ja tähysteli häntä, kuten näkisi hän näyn.
— Tunnen… luulen… sanoi hän tuskin kuuluvasti. — Kuinka olette tulleet tänne?
— Kuulin, mitä aiottiin tehdä teille. Tointukaa, Herran tähden! He löytävät teidät pian, ellette pakene… Muistatteko korkeitten vuorten välissä olevan pienen tuvan vanhaa akkaa — häntä, jonka luona hiljattain olimme?… Menkää sinne… Sieltä ei kukaan etsi teitä… mutta rientäkää, rientäkää, ennenkuin on myöhäistä!