— Sinä et koskaan voisi sitä arvata.
— Eihän sinulla vain ole ikäviä ajatuksia? Minusta sinä olit itkenyt, kun minä tulin.
— Mutta en surusta.
— No, silloin on kaikki hyvin.
— Muistelin päivää — muistatkohan sinä sen? — kun me istuimme alapuolella Vejrhöjniä. Kuulimme silloin vanhan Jaakko-paimenen laulavan, ja kun minä kysyin, miksi siellä kotona oli niin monta heikkomielistä, sanoit sinä syyn olevan sen, että linnassa kummitteli. Mitä oikeastaan sillä tarkoitit? Sitä en koskaan saanut tietää.
— Etkö koskaan siellä kotona mitään huomannut?
— Mitä?
— Etkö koskaan nähnyt punasilmäistä kissaa ja miestä, jonka hampaat kalisivat? Etkö myöskään kuullut koiraa, joka itkee kuten ihminen, tai kanaa, joka laulaa joka juhannus-yö — kaikki tapahtuu suolla?
— Mitä oikeastaan tarkoitat?
— Sitä on vaikea selittää, ellet itse ole mitään huomannut. Mutta, etkö tosiaankaan ole kuullut kanojakaan, jotka laulavat?… Etkö nytkään… kun olet omani?…