Sevillan laakealla katolla, nojaantuneena massiivisen kehyksen yli, jossa oli tomaatteja ja kasviksia isoissa, punaisissa savi-astioissa pitkin muuria, seisoi nuori nainen valkeassa puvussa ja katseli torilla olevata ihmishälinätä.
Aurinko oli vast'ikään mennyt mailleen sinertävien vuorten taakse lännessä ja samassa värittänyt toisen puolen taivasta karneoolinpunaiseksi. Kaupungin monista kirkoista ja luostareista, joiden lukemattomat pienet huiput olivat muita rakennuksia ylempänä, muistuttaen kyyhkyislakkaa, kuului rukouskellojen ihmeen kaunis soitto; kukista ja hedelmistä levisi ilmaan suloinen tuoksu.
Torilla, jossa pian tuli pimeä, oli puhuvia, nauravia ja laulavia ihmisiä, joita tulvi kapeista kujista saadakseen hengittää raitista ilmaa. Joukko kaasulyhtyjä sytytettiin katujen käytävillä ja torilla paloi iso rovio, jonka ympärille kansaa kerääntyi nokisten miesten viereen, jotka tulella paahtoivat papuja mataloissa rautapannuissa. Siellä ja täällä näkyi vedenkantajia, isot savi-astiat olalla, ja pienten vesimyymäläin edustalla tungeskeli nuorukaisia ja neitosia iloiten ja riemuiten. Ei kukaan paheksinut, että rakastunut nuorukainen painoi palavan suutelon valittunsa kaulalle tai povelle. Vanhatkin hymyilivät tyytyväisinä, vieläpä lausuivat kehoittavia sanoja nuorille, pienet aasit kuljettivat raskaita positiiveja ja muulta taholta kuului kitarrin lumoavat äänet. Soiton innostuttamina rupesi pari siellä, toinen täällä tanssimaan.
Nuori nainen valkoisessa puvussa — Aune — katseli maailman hyörinätä ja pyörinätä, ajatuksensa kiitivät kotiinsa, sumupeitteisiin soihin kaukana pohjoisessa, jossa kylmyys ja pimeys vallitsee. Hän muisteli yksinäistä, pientä majaa korkeitten vuorien välissä ja kyssäselkäistä vanhaa vaimoa, jonka luona hän ja ystävänsä olivat pimeänä syys-yönä löytäneet suojaa rakkaudelleen ja turvapaikan itselleen. Pienissä, yksinkertaisissa huoneissa, joiden pieninkin omituisuus oli jäänyt hänen muistoonsa, olivat sumumaiset pilvet poistuneet heidän mielistään. Täällä oli hän jälleen tullut täyteen tajuntaansa ja kun he seuraavana yönä jättivät vanhuksen hyvästi paetakseen maasta, oli heidän taivaansa sininen; ainoakaan pilvi ei sen jälkeen ollut heidän onneaan pimentänyt.
Ensi aikoina oli Aune tosin — etenkin unissa — nähnyt isänsä uhkaavana edessään. Mutta rakastettunsa suutelo poisti sen heti. Oli kuin tuo isän varjo ei oikein viihtyisi etelän valon ja kukkain joukossa ja nyt se ainaiseksi katosi hautaan.
Hänen onnensa oli täydellinen, kun kreivittäreltä, joka viimeinkin oli saanut tietoja heidän olinpaikastaan, tuli kirje. Hänen ihmeekseen ei kirje sisältänyt ainoatakaan nuhtelevaista sanaa, sitä hän vaan suri, ettei poikansa eikä Aunekaan ollut sanallakaan ilmoittaneet salaisuuttansa hänelle. Hän oli varmasti vakuutettu, että pojalleen oli onneksi, mitä oli tapahtunut; kaikesta päättäen, ei hän hetkeäkään epäillyt, että poikansa oli löytänyt juuri sen, joka kykenee palauttamaan häntä huonoilta teiltään. Tosin olisi hän toivonut, että he toisella tavalla olisivat yhtyneet liittoon; ja vaikkakin hän omasta puolestaan piti rakkauden siteen ainoana sitovana, pyysi hän kuitenkin, että he tulevaisuutta varten antaisivat kirkonkin vahvistaa liittonsa. Hartaasti toivoi hän myöskin, että he pian tulisivat kotiin; hän tunsi loppunsa lähestyvän ja tahtoi mielellään kerran vielä nähdä heidät ennen kuolematansa.
Aune, tuossa seisoessaan, muisteli kirjettä ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
Silloin huomasi hän käden hiljaa laskettavan hänen vyötäreilleen. Mutta hän ei kääntynyt; aivan hyvin tunsi hän tämän käden. Huulensa hymyilivät ja päänsä painui sivulle päin, kunnes se löysi luonnollisen lepopaikkansa toisen hartioilla. Molemmat kätensä pani hän sitte kädelle, joka oli hänen vyötäreillään ja tuntiessaan pitkän, hellän suudelman otsallaan, ummisti hän silmänsä ja nojautui lujemmasti ystäväänsä.
Näin seisoivat he kauan liikkumattomina. Torilla tuli vähitellen hiljaista. Ihmisjoukot hajaantuivat ja pimeys peitti kaupungin. Viimein sammutettiin lyhdytkin ja ainoastaan kirkkaat tähdet pilkistivät taivaalta alas molempiin rakastuneihin.
— Mitä sinä ajattelet? kysyi kreivi poistaen kädellään hiukset hänen otsaltaan.