— Kiitoksia, hyvä Fanny, kiitoksia. Mutta minä en tarvitse mitään.
Katsokaahan, minä voin jo vallan hyvin. Se oli vain ohimenevää
heikkoutta. Teillä on kauniita lapsia, Fanny. Jumala niitä siunatkoon!
Ei sillä etten tahtoisi tulla luoksenne, mutta minua odotetaan kotona.
Tyttäreni käy helposti levottomaksi. Kiitoksia vain!
Niinkuin suvaitsette, rouva Guibert. Tulen tästä jonakin aamuna ja tuon teille tusinan tuoreita munia. Älkää kieltäkö, teen sen niin kovin mielelläni! Kas niin, mennäänpäs nyt, lapset. Ilman tohtoria olisi niitä yksi vähemmän, eikä minun määräni olisi silloin täysi.
— Te olette hyvin ystävällinen, Fanny. Näkemiin! Hän saattoi vihdoinkin jatkaa matkaansa kotia kohden. Hän astui hitaasti, pysähtyen aina väliin pyyhkimään hikeä otsaltansa ja oli menehtyä surusta sen tiedon tähden, joka hänellä oli tuotavana. Hän ei tiennyt, kuinka kauan hän kulki Cognin'in ja tammimetsän läpi kulkevan ahteen väliä. Mutta hyvin kauan sitä varmaan kesti, sillä hän ennätti ahteelle, vasta kun aurinko sattui Lépine'n vuoreen ja singahdutteli sen lehtipanssaria vastaan viimeisiä valonuoliaan. Hän luuli moneen kertaan, ettei hän ikinä pääsisi perille. Mutta puiden vilpoiseen varjoon saavuttuaan hän tunsi kodin läheisyyden, ja haavoittuneen metsäneläimen lailla, joka arvioi pelastumisensa mahdollisuutta luolansa etäisyyden mukaan, hän teki vielä viimeisen ponnistuksen.
Marcel katseli tielle, nojaten porttia vastaan. Hän näki äitinsä vaivalloisesti tulevan tietä pitkin, kasvot punaisina, selkä kumarassa, aivan läjään menneenä ja vanhentuneena. Hän riensi vastaan ja nähdessään poikansa lähestyvän, purskahti äiti itkuun:
— Lapseni! Lapsikultani!
Hänen täytyi kannattaa äitiänsä, jottei tämä vaipuisi maahan, ja hän kysyi vain:
— Miksi et antanut vaunujen odottaa? Sinä olet aivan uupunut, ja sinun on kuuma. Äiti, se ei ollut viisasta. Nojaa lujasti minun käsivarteeni. Astutaan aivan hiljaa.
Hän auttoi äitiään, kunnes sai hänet saliin nojatuoliin, ja peitti hänen hartiansa Paulan tuomalla huivilla. Sen enempää ei oltu puhuttu, ja kaikki oli jo sanottu. Otsa uhkaavissa rypyissä ja katse kovana, seisoi Marcel vaieten. Ensi silmäyksellä hän oli ymmärtänyt asian laidan, ja vaikka tämä isku oli odottamaton, ei hän pyytänyt mitään selitystä, liian ylpeä kun oli valittamaan.
Äiti pyyhki kasvojaan, jotka olivat märät sekä hiestä että kyyneleistä.
Vapisten yhä vieläkin hän kuiskasi:
— Älä yhtään sure. Ei se kannata.