— Äiti, äiti! täällä on vanha eukko, joka on kipeä. Ovi aukeni heti ja mökin emäntä tuli ulos kantaen sylissään nuorinta lastaan.
— Hoi, rouva parka! Sehän on rouva Guibert. Mikä teitä vaivaa? Oletteko äkkiä tullut kipeäksi? Ei saa kukaan sanoa, että olen jättänyt teidät pulaan. Teidän miehenne pelasti tuon hengen.
Hän näytti nauravaa, pulloposkista tytön tylleröä. Lähemmäksi tultuaan huomasi hän kuihtuneita poskia pitkin vierivät kyyneleet ja aavisti, ettei ollutkaan kysymys ruumiillisesta kivusta. Kunnioituksesta hän ei tiedustellut mitään, vaan jatkoi:
— Eikä se ottanut mitään maksuakaan, se hyvä tohtori. Hän rakasti köyhiä ja varsinkin köyhien lapsia. Hän oli aina naurussa suin. Meidän tenavatkaan eivät häntä ollenkaan pelänneet.
"Onpa teillä reippaita ihmisenalkuja", hän sanoi. "Meilläkin niitä on koko liuta, tiedättehän, Fanny!"
— Onhan meillä paljon lapsia, kyllä siinä on perää. Mutta olkoon niitä vaikka kuinka paljon, niin niitä rakastaa kaikkia kuin ainoita lapsia ikään. Eikä niitä antaisi pois, ei yhtäkään!
Siten herttaisesti jutellen hän lohdutti rouva Guibert'iä, joka ajatteli:
"Mieheni pelasti myöskin Alice Dulaurens'in. Mutta Chênaie'ssa eivät sitä pitäneet minään, eivät sitä edes muistaneet. Köyhät unohtavat hitaammin."
— Ja tässä minä lörpöttelen enkä yhtään auta teitä, sanoi taas vaimo. Mennään sisään. Minä annan teille pienen naukun, se tekee hyvää. Se lämmittää sydänalaa. Tulkaa sisään hetkeksi levähtämään.
Rouva Guibert nousi, tarttuen vaimon tarjoamaan käteen.