Rouva Guibert oli noussut seisomaan. Hän sanoi vain:
— En tiedä, hyvä rouva; kiitän teitä.
Hän kiitti vihollistaan siitä, että tämä oli kiduttanut häntä noilla joutavilla ja julmilla sanoillaan! Koskaan hän ei ollut tuntenut itseään niin heikoksi ja nujerretuksi.
Mutta saattaessaan rouva Guibert'iä kävi rouva Dulaurens'in häntä sääli ja tyytyväisenä voitostaan hän tuhlaili hänelle herttaisia sanoja, puhui hänen terveydestään, hänen pojistaan, jotka Tonkin'iin perustaisivat kaukaisen Ranskan, Paulasta, joka oli niin erinomaisen kaunis ja liian harvoin kävi katsomassa Alice'a. Hän sai pitää tyttärensä, saattoihan hän siis olla jalomielinen. Ja heidän hyvästellessään näytti siltä, kuin hän mitä parhaimmassa sovussa olisi eronnut parhaimmasta ystävästään. Hänen takanaan tepasteli herra Dulaurens, tehden taukoamatta pieniä, mitään merkitsemättömiä kumarruksiaan…
Taas yksin kulkiessaan leveätä plataanitietä hengähti rouva Guibert syvään, kuin olisi hän päässyt suuresta vaarasta. Tuo nainen oli ollut häijy ja tyly häntä kohtaan. Kuinka olikaan hän vaistomaisesti keksinyt, mikä pahimmin saattoi haavoittaa hänen arkatunteisuuttaan ja hänen ylpeyttään: tuon hänen lankoaan kohdanneen onnettomuuden, joka oli vaatinut hänen mieheltään niin suurta tahdonlujuutta ja mielenmalttia ja joka oli vienyt hänen perheensä aineelliseen perikatoon, ja tuon siirtomaa-sotaretken rasitukset, joista Marcel'in luja terveys lopultakin oli voittajana selvinnyt! Ja kuinka kavalasti hän senttikään nuo tapahtumat, jotka olivat hänen poikansa kunnia! Kumminkin hän kantoi palmun lehvää ja puhui suloisesti. Elämä, — hänen huomaamatonta ja jokapäiväistä uhrautumista oleva elämänsä — ei ollut opettanut hänelle, että äidin rakkaus kutistaa sydämen vielä useammin, kuin sitä avartaa, muuten hän olisi ymmärtänyt, että tämä turmeltunut tunne se oli saattanut rouva Dulaurens'in kaikin keinoin puolustamaan omaa uhattua onneaan, omaa onneaan, jota hän umpimähkään piti tyttärensä onnena.
Mutta yksinäisyys ei antanut hänelle pysyväistä lievitystä. Täytyihän hänen nyt palata kotiin viemään tuota surullista sanomaa pojallensa. Ajatellessaan sitä tuskaa, jota hän ei voinut säästää pojaltansa, jonka tuoja hän oli, ei hän enää voinut estää kyyneleitään vuotamasta, joita hän niin kauan oli koettanut pidättää. Aurinko painui hiljalleen vuorten taakse, lähettäen viimeisiä säteitään puiden raskaiden lehvien läpi. Ensimmäistä kertaa elämässään oli hänestä tuskallista palata tuohon vanhaan taloon, jossa hän tiesi itseään luottamuksella ja kärsimättömästi odotettavan. Raskain, tavallista laahustavammin askelin kulki hän masentuneena ja hitaasti eteenpäin. Päivän katkera kokemus painoi hänen hartioitaan raskaampana kuin vuosien, taakka. Kävellessään soimasi hän itseään. Hän ei ollut, sanoi hän itsekseen, ollut tehtävänsä tasalla. Kuinka hän ei ollut löytänyt viehättävämpiä ja taitavampia sanoja, ajaessaan Marcel'in asiaa? Olihan hän ollut ihmisten luona, jotka olivat tottuneet seuraelämän kohteliaisuuksiin ja imarteluihin: miksei hän ollut ottanut huomioon heidän tottumuksiaan ja hivellyt heidän itserakkauttaan? Ihmisten keskinäiset suhteethan olivat muodostuneet noista myönnytyksistä ja kohteliaisuuden osoituksista. Ja pojastaankin hänen olisi sopinut erinomaisesti ylpeillä. Olisihan hänen uljuudestaan hetkeksi voinut lyödä tyhjänpäiväisen kunnian ja turhan prameilun helisevää rahaa. Eihän se siitä olisi alentunut. Hän oli kaunis, miellyttävä, melkein maanmainio. Hän oli käytökseltään kohtelias ja ritarillinen, mikä teki hänen esiintymistapansa niin hienoksi. Miksei hän ollut tehnyt selvää kaikista hänen ansioistaan? Mutta eihän hän, naisparka, osannut kehua ja imarrella näin vakavaa tehtävää suorittaessaan. Ja sitäpaitsi hän tunsi itsestään ja lapsistaan puhuessaan ujoa kainoutta, joka on hienotunteisille ihmisille ominaista. Kotielämässään hän oli luja, mutta heti kotinsa kynnyksen yli astuttuaan menetti hän kaiken tarmonsa. Niinpä nytkin oli hänellä vääryyttä vastaan ollut vain kyyneleitä. Kuinka useasti hän olikaan noita kyyneleitä salaa vuodattanut, ajaksi tai iäksi rakkaistaan erotessaan: pitikö hänen nyt itkeä julkisesti, vieläpä niiden nähden, jotka olivat hänelle tuskaa tuottaneet? Aivan varmaan Jumala koetteli häntä, rangaistakseen häntä hänen liian suuren ylpeytensä vuoksi. Tämä selitys tyydytti hänen uskoansa. Hän suri napisematta ja tunsi syvässä murheessaan katkeraa nautintoa heikkoudestansa ja nöyryytyksestänsä.
"Jospa mieheni vielä eläisi", ajatteli hän. "Hänen lähdettyään pois, en minä kykene enää mihinkään. Hän oli minun iloni ja rohkeuteni. Kaikki olisi käynyt toisin, jos hän olisi elänyt. Voi, Jumalani, oletko sinä minut hylännyt? Minä olin päättänyt parhaani mukaan täyttää hänen paikkansa, mutta huomaan, että en siihen pysty…"
Hänen epätoivonsa kiihtyi. Hänen tuskansa ja väsymyksensä eneni. Päästyään plataanikäytävän päähän, mietti hän mielessään, jaksaisiko hän jatkaa matkaansa. Hänen henkeänsä ahdisti, hänen täytyi pysähtyä.
"En tahdo sairastua heidän luonaan", sanoi hän itsekseen. Hän ei toivonut enää muuta kuin päästä pois ja hän ponnisti äärimmilleen voimiansa.
Hän laahasi itsensä porttaalille saakka, astui vihdoin ulos portista, ja päästyään huvilan alueen ulkopuolelle, vaipui hän nääntyneenä kivikasalle istumaan. Siinä hän antautui surunsa valtaan ja alkoi itkeä, huomaamatta edes pientä lapsiliutaa, joka uteliaana lähestyi häntä. Kun hän nosti alaspainunutta päätään, livahtivat ne pakoon kuin pelästynyt varpusparvi, ja yksi niistä juoksi koputtamaan läheisen mökin ovelle ja huusi: