— Oo, mitään pesänselvitystä ei ollut. Kaikki maksettiin, pääomat ja korot. Ei ole pienintäkään epäilystä siinä suhteessa. Meidän maineemme on yhtä puhdas Annecy'ssa kuin Chambéry'ssakin.
Hän ajatteli miehensä ihailtavaa mielenuljuutta, Paula tyttösensä menetettyjä myötäjäisiä. Mitä hyötyä siis oli kaikista heidän uhrauksistaan? Ja rikkaudellako tästä lähtien vain oli yksinoikeus kunnioituksen ja arvonannon saamiseen?
Hänen kärsimyksensä mitta ei ollut vielä täysi. Luontevasti ja sujuvasti, kuten maailmannainen ainakin, jatkoi rouva Dulaurens, kylmä hymy huulillaan: — Kapteeni on loistavasti edennyt virkaurallaan. Niin nuorena saanut kunnialegioonan ristin! Tiedättehän, ettei kukaan enempää kuin minä kunnioita hänen ansioitaan. Kuinka te olette mahtanutkaan kärsiä tuon pitkällisen Madagaskarin retken aikana! Me olemme niin usein ajatelleet teitä! Me surkuttelimme teitä ja kadehdimme teitä yhdellä haavaa… Ja kuulkaahan, onko kapteeni jo täysin toipunut noista kauheista kuumetaudeista, jotka ovat niin hitaita paranemaan?
Mitta oli täysi. Rouva Guibert ei voinut vastata. Jos hän olisi koettanut puhua, olisi hän purskahtanut itkuun. Käytiin käsiksi hänen sydämensä pyhimpään, hänen lapsiinsa. Te uhraatte omaisuutenne pelastaaksenne nimen kunnian, annatte poikanne isänmaalle, kuoleman vaaralle alttiiksi, ja sitten saatte palkaksenne katalia ja valheellisia viittauksia, jotka halventavat epäitsekkyyttä ja sankarillisuutta ja alentavat niiden arvoa tuon joukkueen edessä, jota kutsutaan hienostoksi.
Sillävälin rouva Dulaurens piti yhä raivokkaasti puoliansa ja antoi neulanpistoja aseettomalle uhri paralleen.
— En voi sanoa teille mitään varmaa, rouva Guibert, en suuntaan tai toiseen. Ilmoitan tarkasti pyyntönne tyttärelleni, ja te saatte pian hänen vastauksensa. Nythän on tapana ottaa lukuun nuorien tyttöjen tunteet ja kiintymykset. Mutta minä luulen, että eron uhka peloittaa tuota rakasta lasta, joka on tottunut aina olemaan minun lähelläni, meidän lähellämme. Emme koskaan ole olleet erossa. Minä ihailen teidän mielenlujuuttanne. Toinen teidän tyttäristännehän on nunnana Pariisissa? Kaksi poikaanne on Tonkin'issa. Ja kapteeni lähtee taas Algeriaan. Kuinka te olettekaan rohkea, ja minkä esimerkin te annattekaan kaikille niille äideille, jotka rakastavat liiaksi lapsiansa!
"Luuletteko sitten, että minä rakastan lapsiani vähemmän kuin he", olisi rouva Guibert tahtonut vastata. "Joka kerta heistä erotessani on sydämeni ollut pakahtua. Parhaani mukaan olen kyllä koettanut kestää vihlovaa suruani, enkä ole siitä edes mitään puhunut, jotten olisi masentanut niiden mieltä, jotka lähtivät luotani kauas, elämään suurisuuntaista elämää, sensijaan, että olisivat, jääneet pieniin ja ahtaisiin oloihin minun läheisyydessäni. Minä olen aina koettanut heitä rohkaista ja kehoittanut heitä käyttämään kaikki voimansa Jumalan tahdon mukaan. Ettekä te tiedä, rouva Dulaurens, että erossaolo ei suinkaan vähennä äidin ja lapsen rakkautta, vaan päinvastoin sitä jalostaa ja puhdistaa. Se poistaa sen luonnollisen itsekkyyden ja kirkastaa sitä uhrauksen ylimaailmallisella kauneudella, jossa ilo ja kieltäymys yhtyvät."
Mutta hänen huulensa pysyivät sanattomina. Myöhemmin hän varmaankin palautti mieleensä tämän kohtauksen pienimmätkin yksityiskohdat, nielläkseen vielä kerran kaiken niiden nöyryyttävyyden ja nähdäkseen siinä, niinkuin hän hurskaana uskoi, rangaistuksen siitä, että oli liiaksi ylpeillyt lastensa lukumäärästä ja heidän kelvollisuudestaan.
Hetken perästä rouva Dulaurens taas jatkoi pakinaansa:
— Alice on luonteeltaan päättämätön. Hänhän onkin vielä niin nuori. Lapsi aivan. Ja toisia tarjouksia on tehty jo ennen teidän tarjoustanne. Kaikki tämä vain meidän kesken, tietysti. Niillä on se etu, että ne eivät riistä meiltä tytärtämme. Se on suuri asia Alice'n silmissä. Jalosukuisuutta ja varallisuutta on niillä sitäpaitsi tarjottavana. Voi, jospa kapteeni Guibert suostuisi jäämään Chambéry'hin ja tarvittaessa ottamaan eron virastaan, voidakseen aina olla meidän lähellämme ja myös teidän lähellänne! Eikö hän ole jo saanut kyllikseen kunniaa?