Rouva Dulaurens, jonka sanat tavallisesti niin liukkaasti luistivat, oli vaiti, arvellen siten saattavansa rouva Guibert'in vielä enemmän ymmälle. Ja herra Dulaurens koetti jäljitellä vaimoansa. Hiukan hämillään tästä vaikenemisesta, jatkoi Marcel'in äiti lempeästi:
— Kuten tiedätte, ei meillä ole varallisuutta. Poikani ei ole ensinkään sitä ajatellut, sillä hän rakastaa. Mieheni on jättänyt lapsilleen enemmän kunniaa kuin rikkautta. Mutta vaikka Marcel onkin vielä kokolailla nuori, on hänellä jo loistava menneisyys takanaan, joka lupaa samanlaista tulevaisuuttakin. Ja arvokkaasti hän lisäsi:
— Se on varallisuutta sekin.
— Te teette meille suuren kunnian, sanoi viimein herra Dulaurens, joka jo hetken aikaa oli taistellut kahden pelon välillä: hän ei mitenkään olisi tahtonut pahoittaa tuon herttaisen rouva Guibert'in mieltä, eikä liioin suututtaa vaimoansa.
Yhdellä ainoalla katseella tämä sai hänet vaikenemaan. Mitä hän sekaantui asiaan?
— Tietysti se on meille suuri kunnia, jatkoi rouva Dulaurens harkitun hitaasti. Mutta se tulee niin odottamatta. Me emme ensinkään sitä aavistaneet.
Ja ihmeissään rouva Guibert mietti mielessään:
"Eikö Alice tosiaankaan ole heille mitään puhunut?… vai pitävätkö he minua pilkkanansa?"
— Teidän ei tarvitse enempää ylistää perhettänne, jatkoi levollisesti rouva Dulaurens. Me tiedämme kyllä, että tohtori Guibert hävitti omaisuutensa auttaakseen Annecy'ssa asuvaa veljeään. Valitettavasti hän ei voinut estää itsemurhaa, eikä… eikä pesänselvitystä.
Sana pesänselvitys sillä tavalla lausuttuna merkitsi vararikkoa. Rouva Guibert ymmärsi tämän puheen ilkeyden. Hän tuli rauhan ja rakkauden sanansaattajana, ja hänet otettiin vastaan vihollisena. Sellainen vääryys saattoi veren nousemaan hänen kasvoihinsa, ja hänen kirkkaat, lempeät silmänsä sumenivat. Sen sanan kuultuaan tunsi hän hämärästi, että hänen pelinsä oli menetetty. Kumminkin hän sanoi vastaan: