Sillä välin kuin herra Dulaurens itsepintaisesti tiedusteli hänen vointiaan, katseli hän hellästi Alice'n kuvaa, joka oli otettu lapsena.
"Ei hän ole juuri ollenkaan muuttunut", ajatteli hän. "Rakas pikku Alice, oletpa sinä soma, oletpa sinä suloinen, kuinka sinua rakastammekaan! Sinä olet hento ja heiveröinen, mutta kyllä sinä vahvistut. Me sinua oikein hoitelemme ja hellimme. Tästä ansarikukasta me teemme rehevän, vapaanmaan kukkasen… Ja ehkäpä sinä enemmän kuin minä pidätät häntä meidän lähellämme. Olenhan minä jo aika vanha, ja nämä erossa olot käyvät minulle vuosi vuodelta raskaammiksi."
Hän tunnusti itselleen naisellisen heikkoutensa.
Viimein rouva Dulaurens astui sisään kuin tuuliaispää. Hän riensi miehensä avuksi. Peläten että tämä jo ehkä jollakin varomattomalla sanalla olisi turmellut aseman, oli hän nopeasti rientänyt alas portaita. Hänen hallituksensa ankaruus ei riittänyt rauhoittamaan häntä, tuskin hän itse aavistikaan sen hirmuvaltaa.
Monin ja makein sanoin pyysi hän anteeksi rouva Guibert'iltä viipymistään. Tämä oli hänet nähdessään jo kadottanut melkein kaiken kainon varmuutensa. Mitä hän saattoikaan odottaa hyvää tuolta vielä kauniilta ja komealta naiselta, jonka liiaksi kova ääni kuului milloin suojelevalta, milloin tylyltä, jonka ylen teeskennelty kohteliaisuus tuskin kätki hänen kopeuttaan ja tunteettomuuttaan. Hänelle selvisi siinä samassa, kuinka eri kannalla he molemmat olivat elämän kysymyksissä, ja juuri kaikkein suurimmissa. Heidät erotti toisistaan kuilu, jota vain nuoruus ja rakkaus oli hulluudessaan saattanut ajatella luoda umpeen. Hänellä oli salainen tunne siitä, että kaikki mikä hänestä oli raskasta, tuosta toisesta tuntuisi kevyeltä ja että itsensä uhraaminen, miehuullisuus, tarmokkuus, työnteko — kaikki tuo ihmisen todellinen aateluus — ei tuosta toisesta merkinnyt enempää eikä niinkään paljoa kuin ulkonainen hienous, jota hän kotonaan ei pitänyt minään ja jonka hän äkkiä levottomuudekseen huomasi tässä salissa vallitsevan. Tuntien köyhyytensä ja vanhuutensa rukoili hän Jumalalta apua.
Sillävälin rouva Dulaurens yhä jatkoi kohteliaisuuksiaan ja mairittelujaan ja valmistautui käyttämään hyväkseen toisessa aavistamaansa arkuutta. Kun hän alkoi kerkeäkielisesti ylistellä lapsirikkaita perheitä, piti rouva Guibert hetkeä sopivana anomuksensa esittämiseen.
— Kuinka olettekaan hyvä, kun noin puhutte, rouva Dulaurens. Niin kyllä, poikani ovat hyvin ahertaneet. Ja minä olen tullut luoksenne juuri yhden poikani, Marcel'in puolesta.
Hän ei aavistanutkaan, että hän sillä sanoi, ettei hän olisi tullut vierailulle ilman velvoittavaa syytä.
Hän osasi ylistää Alice'a liikuttavan suloisesti. Hänen sydämensä neuvoi häntä.
— Marcel ei ollut voinut nähdä Alice'a häneen ihastumatta. Hän muistaa, että Alice pikku tyttönä sanoi hänelle heidän leikkiessään yhdessä: "Minun on hyvä olla sinun kanssasi, minä tahdon aina olla sinun kanssasi". Hän pyytää teiltä minun kauttani rakkaan tyttärenne kättä. Hän lupaa tehdä hänet onnelliseksi. Ja hänen onnensa on iäksi taattu, kun annatte hänelle tyttärenne.