— Mitä minulla on sanottavana, koskee yhtä paljon teitä kuin vaimoannekin, vastasi rouva Guibert, joka ajatellen vain tehtäväänsä, katseli lattiaan eikä ensinkään tullut huomanneeksi puhekumppaninsa pieniä metkuja:
Herra Dulaurens, joka juuri oli istahtanut, hypähti kauhistuneena pystyyn. Joutuiko hän nyt lopultakin vastaamaan tähän pulmalliseen kysymykseen? Hänenkö piti ottaa vastaan ensimmäinen kolaus? Ei, se oli mahdotonta. Hänen vaimonsa täytyi välttämättömästä olla läsnä tässä kohtauksessa.
— Kyllä hän tulee kohta, aivan varmaan, sanoi hän hätäisesti. Odottakaa hetkinen, olkaa niin hyvä! Vaimoni olisi aivan liiaksi pahoillaan, jollei hän saisi tavata teitä. Ja tekin varmasti tulette paremmin toimeen hänen kanssaan, tietysti, tietysti.
Yhä toistaen samoja sanoja hän soitti uudestaan ja, voimatta enää pysyä paikoillaan, hän raotti ovea:
— Pyydän anteeksi! Pyydän anteeksi!
Hänen kurkistaessaan käytävään nosti rouva Guibert vihdoin silmänsä ja näki hänet tuossa hätääntyneessä ja surkeassa asennossa. Kaiken auktoriteettinsa menettänyt mies on vielä säälittävämpi kuin mitätön mies. Rouva Guibert häpesi hänen puolestansa ja ajatteli:
"Kyllä onkin parempi odottaa rouva Dulaurens'ia. Mitä tuolle sanoisin, ei kumminkaan merkitsisi mitään."
Ja jokin hämärä, paha aavistus heräsi hänen mielessään, ja hänen rohkeutensa ja luottamuksena alkoi hävitä.
Hän vertasi tuota mies parkaa omaan puolisoonsa, joka ei koskaan ollut kadottanut malttiaan, selvänäköisyyttään, päättäväisyyttään.
"Mikä erotus", ajatteli hän säälien, sillä hän ei voinut halveksia ketään. Hän ei ajatellut, että hän itse oli osannut kasvattaa pojistaan ja tyttäristään uljaita ja elämää pelkäämättömiä miehiä ja naisia.