Rouva Guibert'in otti salissa vastaan herra Dulaurens, ja se oli hänestä hyvä enne. Tuo pieni, mitätön mies ei tietenkään voinut saattaa häntä hämille, vaan päinvastoin antaisi hänelle aikaa täysin toipuakin. Muutamien kohteliaiden lauseiden jälkeen, joita herra Dulaurens koetti pitkittää, sanoi rouva Guibert, joka ei enää voinut kauemmin salata vierailunsa tarkoitusta:
— Te varmaan jo tiedättekin, herra Dulaurens, miksi minä tulen luoksenne.
Ja hän hymyili suloisesti, tuota kaunista, raikasta hymyä, joka oli hänellä säilynyt vielä vanhanakin ja joka kuvasti hänen puhtaana, melkeinpä viattomana pysynyttä sieluaan.
— En suinkaan, rouva Guibert, siitä ei minulla ole aavistustakaan. Mutta me iloitsemme suuresti teidän tulostanne, uskokaa minua. Minä valitan vain, että vaimoni ei ole saapuvilla.
Hämillään, peläten, ettei vain joutuisi mistään vastaamaan, ei miesparka pysynyt hetkeäkään alallaan. Hän veti kiivaasti kellon nauhaa. Kamarineiti ilmestyi.
— Onko annettu tieto rouvalle?
— Minä haen juuri häntä, herra. Rouva ei ole huoneessaan. Rouva on ehkä neidin kanssa herran työhuoneessa.
— Niin on, rientäkää sanomaan hänelle.
Ja kääntyen rouva Guibert'in puoleen hän toisti levottomana voittaakseen aikaa:
— Tämä on ikävää, oikein ikävää. Mutta, kuten näette, häntä haetaan, riennetään ilmoittamaan hänelle. Kyllä hän heti tulee. Olen kovasti pahoillani, että teidän täytyy odottaa.