Hän ei tietänyt, kuinka kauan hän oli viipynyt metsässä. Hän itki siellä kaikki kyyneleensä. Hän lupasi pysyä uskollisena sulhaselleen, ja ettei kukaan koskaan saisi häntä omistaa, koska hän ei saanut olla hänen omansa. Mutta hän ei käsittänyt, että tämä lupaus juuri oli kaikesta luopumista ja että hän siten tuomitsi itsensä kykenemättömäksi elinvoimaiseen rakkauteen, joka taistelee ja voittaa.

VII.

Kosinta.

Hitain ja laahustavin askelin astui rouva Guibert plataanitietä. Hän oli tätä virallista toimitusta varten pukeutunut uusimpaan mustaan pukuunsa, ja Paula oli erityisen huolellisesti valmistanut hänen päähineensä ja sovitellut laskoksille hänen lesken huntunsa.

— Äiti on nyt oikein hieno, olivat hänelle vakuuttaneet sekä poika että tytär, hänen noustessaan vaunuihin Maupas'n portaiden edessä. Marcel oli äitinsä vastaväitteistä huolimatta tilannut hänelle täksi päiväksi komeat ajoneuvot kaupungista Trélaz'n vanhojen vaunujen sijalle.

Nyökäyttäen päätään ja hymyillen sanomattoman hellästi lapsilleen, oli hän lähtenyt täysin turvallisella mielellä, rauhan ja onnen sanansaattajana. Mutta tie oli hänestä tuntunut kovin lyhyeltä ja tuo vieras hevonen oli juossut perin nopeasti. Hän oli tahtonut nousta vaunuista Chênaie'n portin edustalla, jottei nähtäisi hänen vaunujensa tavatonta komeutta, mikä vaivasi häntä niinkuin valhe vaivaa rehellistä mieltä. — Saatte jättää minut tähän, oli hän sanonut ajurille, minä astun tästä jalan.

Hän kulki pitkin leveää lehtitietä nojaten mustaan päivänvarjoonsa. Hänen sydämensä sykki kiivaasti. Elämän kohtaloissa hän kyllä oli rohkea, mutta muuten hän oli pysynyt arkana, ja suurmaailman ihmiset peloittivat häntä. Synnynnäisessä suoruudessaan ja rehellisyydessään hän ei ymmärtänyt noita ylen kohteliaita lauseparsia ja ylen ystävällisiä sanoja, jotka ovelasti kätkivät ajatusten itsekkyyden tai pahansuopuuden, tai niiden tyhjyyden. Sitäpaitsi hän liioitteli mielessään käytöksensä kömpelyyttä ja sai siitä lisää levottomuuden aihetta, ei itsensä takia, vaan poikansa vuoksi, jonka onnen tähden hän olisi tahtonut vanhanakin miellyttää.

Mutta tiesihän hän ennakolta tämän käyntinsä tuloksen. Voitiinko muuta kuin ilomielin suostua hänen poikansa pyyntöön, hänen rakkaan Marcelinsa, jonka koko elämä ilmaisi hänen kuntoaan? Vaikka hän olikin hänen äitinsä, ei rakkaus tehnyt häntä sokeaksi, kun hän tunsi ja ihaili tuota fyysillistä viehätysvoimaa, jota uhkui hänen poikansa koko olento, hänen pitkä ja ryhdikäs vartalonsa, joka oli solakka kuin nuori kuusi, hänen päänsä käskevä asento, hänen kauniit, miehekkäät ja lujatahtoiset piirteensä ja varsinkin hänen silmänsä, joiden katse jäädytti tai lämmitti senmukaan, oliko se kova vai lempeä — nuo vihertävät silmät, jotka eivät olleet suuret, mutta täynnä tulta, ja niin ihmeellisen varmailmeiset. Ja hän luuli, äiti rukka, että sen, mitä hän hänestä tiesi, kaikki naiset saattoivat nähdä hänen ulkomuodostaan: tuon tarmon, joka arvokkaasti, melkeinpä ylimielisesti kestää kaikki vaikeudet, tuon ylvään ja toimekkaan hyvyyden, hänen äänensä ja liikkeittensä käskevän sävyn ja vilkkauden, joka ilmaisi hehkuvan sydämen ja rikkaan ajatuselämän kuohuntaa ja voimakasta ja lujaa päällikön luonnetta. Niin totta tosiaan, hän ei ainakaan ollut noiden tyhjänpäiväisten ja äitelöiden keikailijoiden kaltainen, jotka maailmanmiehen hienon käytöksen ja moitteettomuuden kiiltokuoren taakse kätkevät sielunsa kuivakiskoisuuden, itsekkyyden ja tylyyden. Se joka suostuisi rupeamaan hänen elämänsä kumppaniksi, rakastamaan, kärsimään ja uskaltamaan hänen kanssaan, ei joutuisi elämään jokapäiväistä ja tyhjää elämää. Marcel avartaisi hänen näköpiirinsä, saattaisi pulppuamaan kaikki hänen tunne-elämänsä lähteet ja kehittäisi hänet täyteen kukkaansa, mikä juuri elämälle antaa sen ihanuuden. Sitäpaitsi olihan Paula hänelle ilmoittanut, että hänen vierailuaan tiedettiin odottaa ja että Alice oli antanut myöntävän vastauksen.

Niin hän astui levollisena ja pelokkaana yhdellä haavaa kohti Dulaurens'ien huvilaa. Lihava kun oli, vaivasi häntä käveleminen, ja myös hetken vakavuus. Hän piti arvossa Marcel'in valintaa, vaikkei se ollutkaan hänen toivomuksensa mukainen. Unohtaen omat toiveensa, hän oli alttiisti taipunut poikansa tahtoon ja päättänyt tehdä kaikki voitavansa asian edistämiseksi, ja nyt hän kuvitteli jo mielessään, että hänellä hetken perästä olisi yksi lapsi lisää kodissaan ja sydämessään ja hän tunsi olevansa valmis sitä rakastamaan.

Ennenkuin hän soitti ovikelloa, pysähtyi hän hengähtämään ja antaakseen sydämensä tykytyksen tyyntyä. Hän ei nostanut silmiään ikkunaa kohden, josta itkevä Alice oli nähnyt hänen tulevan ja josta tämä nyt katseli häntä epätoivoisena ja suunniltaan surusta.