"Mikä häntä taaskin vaivaa? Aikooko hän vielä toistamiseen muuttaa mieltänsä?"
Alice oli lähtenyt ikkunan luota paetakseen tuota tuskallista näkyä, jota hän ei voinut kestää.
"Kuinka hän saakaan kärsiä! Minä en tahdo, minä en tahdo," hän sanoi itsekseen antautuen epätoivon valtaan ja laahaten itseään tuolilta tuolille.
Sääli valtasi hänen mielensä saattaen hänen hetkeksi unohtamaan ruhjotun rakkautensakin. Viivyttääkseen tätä katkeraa vastoinkäymistä kohtaamasta tuota vanhaa naista, jonka kohtalon kovuus jo oli painanut kumaraan, ei hän puhunut mitään hänen tulostaan äidillensä, joka tuon onnettoman kiellon oli ilmoittava. Hän pidätti äitiään luonaan joutavilla puheilla. Varmaankaan isä ei antaisi lopullista vastausta. Kuten ainakin heikot, jotka tyytyvät vähimpiinkin tuloksiin, ei hän enää muuta toivonut kuin saada säästetyksi rouva Guibert'iä liian äkkinäiseltä surulta, eikä myöntänyt itselleen, että hän jo tunsi olevansa kykenemätön varjelemaan häntä tältä surulta, jota hän itse ensimmäisenä oli itkenyt ja jota hän itkisi koko elinaikansa.
Kun oli kulunut muutama minuutti tuskallista odotusta, tultiin sanomaan rouva Dulaurens'ille, että rouva Guibert odotti salissa.
— Minä tulen heti, sanoi hän.
Ja suudellen tytärtään, jonka uhrasi, hän astui käytävään. Tuskin oli ovi sulkeutunut hänen jälkeensä, kun Alice sydämensä tuskassa syöksyi sitä kohden ja turhaan koetti avata sitä vapisevalla kädellään.
— Äiti, huusi hän oven takaa. Minä rakastan häntä! Minä rakastan häntä!
Myönny, äiti, minä rukoilen sinua!
Viimein hän sai oven auki. Mutta käytävä oli tyhjä. Rouva Dulaurens oli mennyt. Hän oli kyllä kuullut tuon viimeisen, sydäntä särkevän huudon. Mutta tottunut kun oli kohtelemaan tytärtään kuin lasta, jota tulee ohjata, ei hän kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Vakavana, vähintäkään epäröimättä, luullen varmasti menettelevänsä rakastavana ja huolellisena äitinä, hän meni vastaanottamaan rouva Guibert'iä. Ja astuessaan salin kynnyksen yli, oli hän jo miettinyt valmiiksi, kuinka hän kohteliaasti ja ystävällisesti ilmoittaisi kieltonsa.
Nähdessään olevansa yksin, oli Alice menehtymäisillään. Hän seisoi liikkumattomana, huohottaen, vavahdellen, maahan vaipumaisillaan. Yht'äkkiä hän tarttui kaksin käsin päähänsä, astui kiireesti alas portaita ja nähdessään oven olevan auki puistoon, pakeni hän sinne. Hän kiiruhti kätkemään tuskaansa tammien siimekseen, sinne, missä hän Paulan huulilta oli saanut kuulla Marcel'in rakkauden tunnustuksen. Hän istui kuivuneille lehdille ja hänen teki mieli heittäytyä lempeän maan helmaan, ja maata siinä hiljaa ja liikkumatonna kuin kuollut, tuulen kuljettama lehti. Täällä tammien salaperäisessä siimeksessä hän oli tajunnut olevansa nuori, täällä hänen silmänsä ensi kerran oli auennut näkemään luonnon ihanuutta ja täällä hän äkkiä oli tuntenut elämän riemua. Nyt oli se hänen nuppuunsa kuihtuneen keväimensä ainoa pyhäkkö, ja toivottomana hän halusi kuolemaa.