Äiti, äiti, minä en jätä sinua koskaan.
Rouva Dulaurens riensi hänen luokseen ja itkien vaipuivat äiti ja tytär toistensa syliin.
— Minä en mene koskaan naimisiin. Minä jään sinun luoksesi.
Tämä puolinainen voitto tuli niin nopeasti, että se rouva Dulaurens'in mielestä hyvin riitti tällä kertaa, eikä hän hiiskunut sen enempää aikeistaan eikä maininnut enää Armand de Marthenay'n nimeä.
— Pikku Alice, rakas, rakas pikku Alice, minä saan sinut takaisin, huudahti hän, pusertaen lastaan rintaansa vastaan. Minä rakastan sinua niin suuresti.
Sinä et käsitä vielä, kuinka suuresti minä sinua rakastan. Minä luulen, että rakastan sinua aivan liiaksi. Voi, minä tahdon, että sinä tulet onnelliseksi!
Nämä sanat tulivat luontevasti hänen huulillensa sillä hetkellä, jona hän särki tyttärensä sydämen.
Mutta nojatessaan äitinsä olkapäähän, näki Alice avoimesta ikkunasta surupukuisen naisen tulevan pitkin plataanitietä ja lähestyvän taloa. Hitaasti ja kumaraisena tuli rouva Guibert mitään pahaa aavistamatta pyytämään hänen kättänsä Marcel'ille. Sen nähdessään irtautui hän väristen äitinsä syleilystä.
"Hän ei tiedä mitään", ajatteli nuori tyttö. "Nyt on jo liian myöhäistä. Oi, hyvä Jumala! Voi häntä raukkaa!"
Ja ihmeissään ja uudestaan levottomana ajatteli rouva Dulaurens: