Nojaten leukaansa kättään vastaan jatkoi rouva Dulaurens, tyttäreensä katsomatta ja ikäänkuin koettaen selittää asiaa itsellensä:
— Minä ymmärrän kyllä, että hän haluaa naida sinut. Guibert'it ovat melkein kokonaan puilla paljailla siitä asti, kuin tohtori antautui selvittämään Annecy'n pankkiirin asioita. Sanotaan kyllä, ettei tapahtunut vararikkoa, että kaikki maksettiin. Mutta eihän sitä koskaan tiedä. Tuo itsemurha, tuo omaisuuden menettäminen, se on kaikki hyvin kiusallista… Ja sitten tämä Madagaskarin retki! Myönnänhän minä, että kapteeni on käyttäytynyt sangen hyvin. Se on eittämätöntä, ja olenhan hänelle kylliksi sitä osoittanutkin. Hänen pitäisi olla minulle siitä kiitollinen. Mutta sen sijaan hän aikoo ottaa minulta tyttäreni. Tuollainen sotaretki epäterveellisessä maassa on kauhea. Kaikki meidän sotilaamme ovat siellä saaneet kuumetauteja. Kaikki, kuuletko. Mutta minä en soisi, että sinä saisit sairaan miehen. Minun velvollisuuteni on valvoa sitä. Oi, enhän minä muuta halua kuin sinun onneasi. Näetkös, sellaiset pienet tytöt kuin sinä, eivät tunne elämää. Heidän nuoret, palavat sydämensä ovat valmiit ihailemaan rohkeutta, sankaruutta, mainetta, ja sitten he luulevat ihailuaan rakkaudeksi. Mutta se ei ole samaa, kultaseni. Myöhemmin sen kyllä huomaat. Kunpa et huomaisi sitä liian myöhään!
Pienin pistävin lausein tuhosi hän ja teki tyhjäksi Alice'n onnen, jonka hän luuli turvaavansa. Vähitellen oli nuori tyttö vetäytynyt ikkunan luokse, ja siellä, ikkunankomerossa, joka hänet puoleksi kätki, alkoi hän taas hiljaa itkeä ja väänteli käsiänsä epätoivosta.
Rouva Dulaurens oli nostanut kokonaan pystyyn päänsä nojatuolissaan ja alkoi nyt, silmät kuivina, hyökätä.
— Minä luulin kreivi de Marthenay'n sinua miellyttävän. Onhan hän joka tavalla viehättävä! Hyvä nimi, kaunis ulkomuoto, omaisuutta. Hän on ratsuväen upseeri ja ratsastaa ihanasti. Hän tanssii mainiosti. Minä olin valinnut hänet kaikkien joukosta. Ja sitten, olisimme yhä saaneet olla yhdessä. Mekin olisimme saaneet ottaa osaa sinun onneesi. Ja tämän ilonko sinä nyt väkisin tahdot meiltä riistää?
— Äiti, vastusti Alice.
— Lapset ovat sentään hyvin kiittämättömiä. Sinä, jota minä hellin ja hoitelin, kun olit pikkuinen hento lapsi ja sitten taas lavantautisi aikana, nyt sinä jo aiot jättää minut.
Ja vähentääkseen tämän valituksen itsekkyyttä hän heti lisäsi:
— Voi, jos edes voisin olla varma siitä, että siinä on sinun onnesi! Mutta enhän voi enää valvoa sinun terveyttäsi, joka päivä minun täytyy pelätä, että saan kuulla sinun olevan sairaana kaukana, jossain lääkärittömässä kasarmipaikassa, lakkaamatta pitää minun vapista sinun kotisi rauhan ja onnellisuuden puolesta, jota en omin silmin saa olla näkemässä, enkä edes saa olla saapuvilla vastaanottamassa sinun lapsiasi, jos Jumala niitä sinulle antaa… Sellaista on täst'edes minun iloton elämäni…
Liikutettuna tästä äidin hellyyden ja hyväilyjen muistuttamisesta, ojensi Alice kätensä äitiään kohden: