— Rouva Guibert tulee kohta… Hän pyytää minua… pojallensa…
— Kapteenilleko?
— Niin.
— Voi kultaseni, kuinka mieleni kävi pahaksi!
— Hän nousi tyttärensä vierestä ja istui viereiseen nojatuoliin, kätki kasvonsa käsiinsä ja pysyi liikkumattomana epätoivoisessa asennossa. Alice'n täytyi tulla häntä lohduttamaan:
— Miksi mielesi on paha, äiti?
Rouva Dulaurens kohotti hitaasti päätään ja kasvot syvän surullisina hän vastasi:
— Koska näen, että sinä tahdot jättää minut. Kapteeni Guibert vie sinut kauas pois meidän luotamme, johonkin etäiseen Ranskan kaupunkiin taikka ehkä aivan Algeriaan asti. Kuka tietää, vaikka hän vielä tahtoisi ottaa osaa johonkin sotaretkeenkin? Ei rakkaus kauan pitele noita kunniaa ja vaaroja himoitsevia sotureita. Kuinka sinä, joka olet niin lempeä ja hiljainen, olet voinut häneen kiintyä?
Seisten äitinsä vieressä ja katsellen maahan kuin syyllinen, Alice kuiskasi:
— Voi, äiti, en minä tiedä. Ehkä siksi, että minä olen heikko… ja hän niin voimakas.