— Olenko erehtynyt, lapsi kultaseni? Etkö tahdokaan ruveta hänen vaimoksensa? Eikö hän ole osannut miellyttää sinua?
Niin kyllä, niin oli asianlaita. Alice teki myöntävän liikkeen, ja rouva Dulaurens tunsi nyt varmasti, että hänen tyttärensä oli antanut sydämensä Marcel Guibert'ille. Hän osasi kumminkin kylliksi hillitä itseään salatakseen mielipahaansa, vieläpä alkoi hän heti miettiä mielessään keinoa, millä voisi estää tapahtumasta sen, mitä hän, empimättä ja harkitsematta, piti onnettomuutena. Niin suuressa määrin hän antoi ohjata itseänsä ennakkoluulojen ja mielipiteittensä, joita hän ei ensinkään arvostellut, ja ennenkaikkea intohimoisen äidinrakkautensa, jonka itsekkyys oli kykenemätön mihinkään uhraukseen. Hän kuiskasi tyttärensä korvaan:
— Etkö tahdo vielä mennä naimisiin? Haluatko vielä pysyä äitisi luona? Mutta minä tahdon niin hartaasti sinun onneasi, että kaikesta eron tuskasta huolimatta voin suostua laskemaan sinut luotani, kunhan vain tiedän, että sinä olet onnellinen, ja joka päivä voin omin silmin nähdä, että kultaseni on tyytyväinen. Sinä et vastaa, eikö niin olekaan laita… Olisitko sinä minun suostumuksettani antautunut jonkun tunteen valtaan ja olisitko sitä kaiken aikaa salannut minulta?
Pikapäissään tuli hän vasten tahtoaan sanoneeksi nämä moittivat sanat, jotka saivat Alice'n kyyneleet kahta vuolaammin vuotamaan. Mutta selvänäköinen kun oli, malttoi hän mielensä ja jatkoi hyväilevällä äänellä:
— Enkö minä ole sinun paras ystäväsi, sinun uskottusi? Salaatko jotakin minulta? Kultaseni, väärin teet minua kohtaan. Jollet sinä rakasta herra de Marthenay'ta, jos sinä rakastat toista, niin sinun pitää sanoa se minulle. Ja me huolehdimme yhdessä sinun tulevaisuudestasi.
Uusi toivo täytti nuoren tytön rinnan ja hän huokasi vihdoin:
— Minä rakastan, äiti.
— Ketä sitten, kysyi rouva Dulaurens suudellen häntä. Kuka on anastanut minun kultaseni sydämen? Minun korvani on ihan huultesi edessä, sano minulle hänen nimensä.
Hän tiesi tuon nimen, mutta tahtoi kumminkin sen kuulla noilta vapisevilta huulilta.
Alice ei voinut vastustaa lempeyttä. Hän pyyhki kyyneleiset silmänsä ja sai sanotuksi koko ruumiin vavahdellessa itkun puuskan jälkeen: