— Kas tässä on äitisi. Sovi asiasta hänen kanssaan. Mitä hän tekee, on hyvin tehty.
Ja hän pujahti tiehensä, tahtoen ennen kaikkea elää sovussa ihmisten kanssa.
Rouva Dulaurens ei ollut vastannut mitään miehellensä, jolle hän ensi kerran elämässään oli mustasukkainen. Mitä tämän piti tuppautua kuulemaan Alice'n salaisuuksia? Hän rakasti tytärtään yksipuolisella ja vaativalla rakkaudella, ja oli, sitä itsekään aavistamatta, liiallisella vaikutushalullaan vähitellen tukahduttanut tuon aran lapsen persoonallisuuden, joka jo luonnostaan oli veltto ja liiaksi taipuvainen alistumaan ja tottelemaan. Hän nautti kuin omistaja tyttärensä kauneudesta ja kaikesta tuosta nuoresta elämästä, joka vielä uinui hänessä kuin vastasyntyneen hento elontuike. Ja mikäpä nuori ja herkkä sydän olisi voinut heltymättä tuntea tuollaista joka hetki valvovaa rakkautta? Alice koetti tottelemalla olla mieleen tuolle itsevaltaiselle äidillensä, jonka katseen hän lakkaamatta tunsi itseään seuraavan. Mutta tämä valvonta lamautti hänet.
Kun ovi oli sulkeutunut hänen miehensä jälkeen, tukahdutti rouva Dulaurens tuskallisen tunteensa ja varuillaan aavistamaansa vaaraa vastaan tuli hän tyttärensä luokse, kietoi kätensä hänen ympärilleen ja istui hänen viereensä, vieden puolet hänen tuolistansa.
— Pikku kreivitär de Marthenay, kuiskasi hän hänen korvaansa häntä suudellessaan.
Mutta tytär vaikeni ja hänen kyyneleensä vuotivat yhä.
— Sinä haluat mennä naimisiin, eikö niin? Ja sinä uskoit sen isällesi. Mikään ei ole minulle sen mieluisempaa. Emme koskaan erkane toisistamme. Minulla on Armand'in lupaus.
Hän ei tahtonut vielä epäillä aikeittensa toteutumista ja jatkoi hetken perästä:
— Hän saa kohta virkaylennyksen. Jollei hän voi sitä saada, niin hän ottaa eron, ja sillä hyvä. Teidän omaisuutenne riittää kyllä joutilaaseenkin elämään, ja sitä paitsi tämä suuren maailman elämähän antaa niin paljon tekemistä.
Alice'n itku ja itsepintainen vaikeneminen ilmaisi hänelle vihdoin, että hänen pelkäämänsä onnettomuus oli tapahtunut: