Hänen vaimonsa oli tarkoittanut sillä, että pelkäämättä voivat niinkin hienot ihmiset kuin he seurustella Marcel Guibert'in kanssa.
Hän ei tahtonut kumminkaan sitoutua mihinkään ja kiirehti tekemään muutamia muistutuksia:
— Mutta sinähän luullakseni tahdot elää levossa, pikku Alice. Ei sinulle sovi mies, joka lähtee valloittamaan maailmaa. Sinä olet tyyni ja rauhallinen luonteeltasi. Jääkö kapteeni Chambéry'hin?
— Isä, sanoi nuori tyttö, joka muisti Paulan uljaita opetuksia, vaimon tulee auttaa miestänsä, eikä olla esteenä hänen elämäntyölleen.
— Hänen elämäntyölleenkö? No, voihan hän hoitaa virkaansa meidän läheisyydessämmekin. Chambéry on haluttu sotaväen majapaikka. Hän siirtyy tänne, mikään ei ole sen helpompaa, onhan meillä tuttavia sotaministeriössä. Taikka sitten hän ottaa eron. Mutta hänellä ei ole ensinkään omaisuutta.
Alice oli vaiti, ja lähestyessään häntä, isä näki hänen itkevän. Hän tuli liikutetuksi ja hänen todellinen, sisin itsensä, jonka komeilun halu ja riippuvaisuus oli tukahduttanut, heräsi. Hän silitti hiljaa kädellään tyttärensä poskea ja sanoi:
— Älä itke, tyttöseni. Minä tahdon, että sinä tulet onnelliseksi.
Mutta nämä heikot tarmon ilmaukset hävisivät kuin tuhka tuuleen, sillä ovi aukeni ja sisään astui vuorostaan rouva Dulaurens, joka viimeinkin oli päässyt eroon rouva Orlandi'sta ja oli levoton, kun Alice'a ei näkynyt missään. Isän kasvoilta katosi tuo käskevä ilme, jota hän oli tyttärelleen näyttänyt ja hänen mielenliikutuksensa haihtui. Vaistomaisesti vaipui hän taas tuohon nöyrään asentoon, joka sopii kirjurille konttoripäällikön läsnäollessa. Hänellä ei ollut nimeksikään rohkeutta suhteessaan vaimoonsa, eikä päättäväisyyttä muuhun kuin perhekohtausten välttämiseen, ja niinpä hän nytkin pakeni sanoen kohteliaasti:
— Jätän sinun haltuusi tyttäremme, rakas ystävä. Hän haluaa mennä naimisiin ja ilmoittaa sinulle toiveensa.
Ja kääntyen Alice'n puoleen hän lisäsi: