— Kapteenilleko?
— Niin.
Vielä hiljempaa hän lisäsi, ja hänen kuiskaamassaan hauraassa toivomuksessa värisi koko hänen rakkautensa voima:
— Isä, kuule, se pitää antaa hänelle ja saada äiti suostumaan.
Ilman noita viimeisiä sanoja herra Dulaurens olisi heltynyt. Hän takertui aina yksityiskohtiin ja viimeiset sanat kiinnittivät aina enimmän hänen huomiotaan.
— Saada äiti suostumaan! Aina vain äiti, sanoi hän äkeissään, alkaen taas astella edestakaisin.
Hän katsoi, että ovi oli hyvin suljettu, pysähtyi ja kuunteli tarkasti ja, täällä seinän takana ja hiljaisuuden rohkaisemana, tokaisi hän uljaasti:
— Vai äiti! Etkö sinä tiedä, lapsi, että minun suostumukseni on tärkeämpi? Laki niin säätää. Ja se laki on oikea. Kodissa täytyy olla yksi, joka kaikki määrää, ja tämän määräämisvallan omistaa perheen pää. Pater familias!
Nopeasti katsahti hän peiliin, nähdäkseen kaikkivaltiaan ilmeensä. Hän näytti vallan unohtaneen, mikä tärkeä asia heidän keskustelunsa oli aiheuttanut, eikä vapiseva Alice olisi mitenkään uskaltanut sitä hänelle muistuttaa. Pitikö hänen vielä kerran lausua Marcel Guibert'in polttava nimi? Mutta hän säästyi kumminkin tästä uudesta voimien ponnistuksesta. Palattuaan todellisuuteen toisti herra Dulaurens sanasta sanaan erään vaimonsa lauseen:
— Tuo nuori mies on sankari. Sankaruus tekee hänet meikäläiseksi.