— On, isä.
Ja aivan hiljaa hän sanoi vielä:
— Rouva Guibert tulee minun tähteni.
Herra Dulaurens, joka sipsutteli pienin askelin työhuoneessaan paremmin ruokaansa sulattaakseen — tätä huonetta aina suljettuine kirjakaappeineen hän käyttikin etupäässä tähän hygieeniseen jaloitteluun — pysähtyi äkkiä ja käsitti vihdoinkin, että hänen talossaan tapahtui jotakin tavallisesta poikkeavaa.
— Sinunko tähtesi, toisti hän levottomana. Hätäisesti ja nopeasti, epäröivien tapaan, nuori tyttö teki itselleen peräytymisen mahdottomaksi:
— Etkö tahdo minun onneani, isä?
— Tietysti! Tietysti! Sitä me juuri tahdomme. Ja isä aavisti jo kaikenmoisia vaikeuksia, jotka tulevaisuudessa saattoivat häiritä hänen rauhallista elämäänsä, vieläpä jo tällä hetkellä hänen ruoansulatustansakin. Mutta hän piti tuosta somasta Alice'sta, jonka lempeys oli sopusoinnussa hänen oman luonteensa kanssa, ja hän olisi häntä mielin määrin hellinyt ja hemmotellut, jollei hän olisi pelännyt vaimoansa ja turhamaisuudessaan tahtonut, milloin tämä ei ollut läsnä, jäljitellä hänen käskeviä liikkeitään ja käytöstään. Näiden monien ristiriitaisten tunteitten tuskastuttamana, jotka peloittivat häntä ja tekivät tylynnäköisiksi hänen hyväntahtoiset kasvonsa, vaati hän selitystä:
— Sinä puhut minulle rouva Guibert'istä ja sitten onnestasi. Mitä se merkitsee?
Alice ei enää epäröinyt, ja juuri hänen kiihtynyt mielentilansa esti hänen arvaamasta isänsä ajatuksia.
— Hän tulee pyytämään minun kättäni pojallensa.