— Hyvä on, tyttöseni. Keitä sitten? Äitisi on salissa.
— Rouva Guibert, vastasi tukahtunut ääni, jonka sävyn jo yksistään olisi pitänyt ilmaista isälle tyttären salaisuus, jollei tämä jo aikoja sitten olisi luopunut kaikista perheenpään oikeuksistaan ja laiminlyönyt tutustumista omiin lapsiinsa.
— Vai rouva Guibert? Hän ei ole enää käynyt missään leskeksi tultuaan.
Se on meille suuri kunnia, jota kyllä ymmärrämme pitää arvossa.
Ja oikaisten pientä vartaloaan, tehdäkseen arvostelunsa oikein mahtipontiseksi, hän lisäsi:
— Seurustelutaitoa hänellä ei juuri ole. Mutta hän on hyvä nainen, ja hänen poikansa ovat hyvin menestyneet.
Alice'n mielestä tämä kehuminen ei riittänyt ja hän kuiskasi:
— Hänen miehensä pelasti minun henkeni, isä. Muistatko, kun olin lavantaudissa?
— Kyllä, kyllä, isä vastasi nopeasti.
Hän muisti myöskin, että lääkärin lasku luultavasti vielä oli maksamatta, eikä häntä haluttanut syventyä siihen asiaan. Aikoikohan rouva Guibert nyt vaatia noita vanhoja yliaikaisia palkkioita? Mutta ei suinkaan, eihän hän voisi olla niin rohkea; nyt varsinkaan, kun hänen poikaansa ja tytärtänsä kohdeltiin hyvinä tuttavina Chênaie'ssa. Eihän hän saattanut ruveta turmelemaan vanhoilla lääkärin laskuilla niin hienoja suhteita. Mutta miksi sitten tämä vierailu, josta Alice puhui?
— Onko hän ilmoittanut sinulle tulevansa, hän kysyi.