— Niin kyllä, jatkoi Italiatar joutumatta vähääkään hämilleen. Minä kyllä ymmärrän, enkä vaadi liikoja. Mutta Pistache, se ei ymmärrä. Se syödä nirsottelee joka päivä kolmea ruokalajia ja väliruokaa. Nyt se luulee, että minä rankaisen sitä, eikä se ole sitä ansainnut.
Rouva Dulaurens'ia tuskastutti. Hän antoi tuota pikaa hakata vaahdoksi ja sokeroida munanvalkuaisen, joka tuotiin tuolle epäjumalalle. Pöydästä noustaessa ei pikku koira totellutkaan emäntänsä haikeita kutsuja, vaan jäi herkutteluhalunsa pidättämänä ruokasaliin. Mutta paha sen peri. Kamaripalvelija huomasi sen, ja katsahdettuaan, että ovi oli sulkeutunut aterioitsijoiden jälkeen, lennätti hän sen aimo potkaisulla ruokasalin toiseen päähän. Pistache päästi kumean murinan. Mutta ei se ihmetellyt. Se tunsi elämää vain ulkonaisten aistimusten kautta ja siirtyi filosofin tyyneydellä hyväilyistä iskuihin, salongista varastohuoneeseen.
Heti aamiaisen jälkeen herra Dulaurens kumarsi naisille tärkeän ja kiireisen näköisenä, mikä antoi hänen hyvänsävyisille kasvoilleen hiukan hullunkurisen ilmeen, ja riensi työhuoneeseensa, jossa muuan arentimies odotti. Oli selvitettävänä myöhästyneitä maksuja. Maanmies pyysi tietysti maksujen helpotusta. Työpalkat olivat kalliit, raha oli tiukassa ja vuodentulo huono.
— Vai huono, ärjäisi herra Dulaurens, joka esiintyi aina kovana ja tylynä palvelijoitaan ja alaisiaan kohtaan, sillä se kohotti häntä hänen omissa silmissään siitä alamaisuudesta, jossa vaimonsa häntä piti. — Vai huono! Entäs koko viime vuoden viinisato? Minnekäs se on joutunut? Teillähän oli sitä tynnyrittään. Eikö sitä ole myyty?
— Voi, herra, ette varmaankaan sitä tarkoita. Sehän olisi pitänyt myydä polkuhinnasta. Se olisi ollut synti ja häpeä. Me joimme sen ennemmin itse. Me joimme itse joka tipan.
Herra Dulaurens unohti kokonaan rauhanrakkautensa, kun hänen oma etunsa oli kysymyksessä, ja oli jo antautumaisillaan suuttumuksensa valtaan. Mutta silloin hänen silmänsä sattui erääseen kirjaan, joka oli hänen pöydällään erään hienoston elämää kuvailevan romaanin ja vaakunatiedettä käsittelevän teoksen välissä. Se oli Nicole'n käsikirja Kuinka voimme elää rauhassa ihmisten kanssa. Hän oli hankkinut sen halvalla itselleen sen nimen vuoksi, ja häneen tehosi nyt tuo nimi, joka oli niin sopusoinnussa hänen luontaisen rauhallisuuden harrastuksensa kanssa. Hän tyyntyi ja päästi talonpojan menemään tuhlaten hänelle kauniita sanoja, mutta mihinkään helpotuksiin suostumatta:
— Tilanomistajia surkutella tulee… He eivät tiedä enää mitä tehdä…
Ystäväni, Herra Timoléon Mestrallet'kin tuskin tulee kunnolla toimeen.
Herra Mestrallet oli lähiseudulla asuva vanha saituri, joka päivät päästään vain voivotteli aikojen huonoutta ja kuinka vaikeata hänen oli saada tulonsa riittämään menoihin. Mutta siitä hän visusti vaikeni, että hän tulo- ja menoarvioonsa liitti melkoisia vuotuisia säästöjä.
Kun arentimies lähti, soimaten itseään sydämessään siitä, ettei ollut mitään hyötynyt käynnistään, astui Alice huoneeseen. Hän toi isälleen kupin kahvia, joka oli valmistettu sillä tapaa kuin isä halusi. Hän toivoi, että tuo tuoksuva juoma tekisi isän suosiolliseksi hänen asialleen. Herra Dulaurens ottikin kupin käteensä, onnellinen hymy huulillaan ja alkoi heti nauttia suloisesti höyryävää nestettä. Isän pienin kulauksin maistellessa kahviaan, istahti Alice ja nousi taas, ei pysynyt hetkeäkään paikallaan. Hämillään, arkana ja vapisten hän viimein sai sanotuksi nuo yksinkertaiset sanat:
— Isä, kohta tulee vieraita.