— Tuo pikku kulta säikähti eilen pahanpäiväisesti. Me olimme vieraisilla herra Loigny'n luona, — tiedättehän, hän on tuon herttaisen Jean Berlier'n, Isabellan ystävän, eno. Hän asuu lähellä Chambéry'ta huvilassaan, joka on aivan ruusujen peitossa. Koko hänen talonsa on täynnä kukkia ja tuoksua. Sillä ukolla on makua, mutta kohteliaisuutta häneltä puuttuu. Hän elää puutarhassaan ja unohtaa ihmiset ja säädyllisyyden vaatimukset. Pistache erehtyi tekemään pahaa nuoren ruusupensaan juurelle, ja siitä suuttui tuo kukkasystävä niin, että ajoi sen pois koko puutarhasta. Minä poistuin myös arvokkaasti ja jätin sinne tyttäreni, jonka Jean herra lupasi saattaa illalla kotiin, pyydellen monin kerroin anteeksi enonsa puolesta.
— Ja herra Landeau on poissa, sanoi rouva Dulaurens, hiukan loukkaantuneena siitä tavasta, jolla rouva Orlandi hoiti äidin velvollisuuksiaan.
Järkähtämättömän levollisena jatkoi Italiatar:
— Herra Landeau on poissa. Hän tekee tällä hetkellä erinomaisia kauppoja. Tyttäreni näkee häntä tuskin ennen vihkimispäivää. Hänen ulkonäkönsä ei hivele silmää, ja Isabella on taiteilija. Mutta hän kyllä tottuu. Kaikkeenhan sitä tottuu tässä maailmassa, paitsi kauneutensa kadottamiseen, kun kerran on ollut kaunis.
Ja hän huokaili syvään ja kauan kaivaten nuoruuttaan. Hän kumarsi lautastansa kohden kasvojaan, jotka sinisenpunaisina häämöttivät riisipuuterin alta ja joita hän ei enää pitkään aikaan ollut rohjennut peilistä katsella. Kamaripalvelija tarjosi hänelle hedelmiä, ja hän katsoi niitä hämmästyneenä, kääntyen rouva Dulaurens'in puoleen:
— Eikö olekaan väliruokaa?
— Ei, vastasi rouva Dulaurens hiukan kummastuneena.
— Sepä ikävää!
Ihmeissään tästä vaativaisuudesta pyyteli rouva Dulaurens anteeksi:
— Te ette ilmoittanut meille ennakolta tuloanne, rakas ystävä. Emme tietäneet, että saisimme kunnian nähdä teitä tänään luonamme.