Jurona ja häveten itseään, Marcel meni ulos, lieventämättä sanojensa kovuutta.
Paula, joka oli kuunnellut liikkumattomana ja kalman kalpeana, lankesi murheen murtaman äitinsä kaulaan ja hyväili häntä kiihkeästi:
— Äiti, älä itke! Voi kuinka minä heitä halveksin! Ja Marcel on kohtuuton. Se on inhottavaa, se mitä hän äsken sanoi.
Hänen silmissään paloi synkkä tuli. Äiti pidätti kyyneleitään ja sanoi:
— Ei, Paula, älkäämme halveksiko ketään. Ja veljeäsi kohtaan ole kärsivällinen. Etkö näe, että hän on suuressa tuskassa? Mene häntä hakemaan…
VIII.
Rikostoverit.
Maupas'n puutarhassa, jonka ruusut kuihtuivat, istuivat Marcel Guibert ja Jean Berlier kellastuvien kastanjapuiden siimeksessä ja tutkivat Afrikan karttaa, joka oli levällään heidän edessään kivipöydällä.
— Kas tätä tietä meidän on kuljettava, sanoi kapteeni, ja näytti pienten punaisten ristien jonoa, joka viitoitti Saharan erämaata.
Nuorekkaan innokkaasti kysyi Jean: