— Miten aiot menetellä, Marcel kysyi hiukan levottomana.
— Hän kohtaa sinut sitä edeltäpäin tietämättä. Sinun tehtäväsi on sitten pidättää häntä.
Ja mielestään jo kylliksi pohdittuaan näin vakavia kysymyksiä, hän virkkoi huvitetun näköisenä:
— Olkoon menneeksi, koira vieköön! Tuo Marthenay kiukuttaa minua, ja nuo Dulaurens'it ovat liiaksi mahtailevia. Ei se ole täysin moitteetonta, niitä aion tehdä, mutta se on oikeutettua. Ja minusta on kerrassaan hauskaa tehdä heille pienet kepposet.
Hän suunnitteli jo mielessään keinoa, joka oli yksinkertainen ja helppo panna toimeen.
— Sinä haluat tavata äitiä, sanoi Marcel. Mennään sisään.
Molemmat nuoret miehet astuivat ylös portaita ja tapasivat salissa äidin ja tyttären työskentelemässä illan hämärässä. Rouva Guibert'in kasvot kirkastuivat, kun ovi aukeni ja hän näki poikansa. Mutta Paulan pää pysyi itsepintaisesti kumartuneena pienen peitteen yli, jota hän ompeli kaukana olevalle veljensä pojalle.
— Tulen sanomaan hyvästi, virkkoi Jean.
— Ettekö odota ystäväänne? Joko nyt lähdette, kysyi häneltä rouva Guibert todella surullisen näköisenä, sillä hän piti Jean'in reippaasta nuorekkuudesta ja herttaisesta iloisuudesta, eikä antanut vaikuttaa itseensä sen, mitä hänestä puhuttiin. Hän oli myös Jean'ille kiitollinen siitä, että tämä, paremmin kuin hän itse osasi ja uskalsikaan, huvitti ja virkisti Marcelia, jonka raskasta tuskaa hän seurasi, murehtien kuin surusaatto, ja jonka vauhkoa ylpeyttä hän hiukan pelkäsi.
— Kolmen päivän kuluttua astun Marseille'ssa laivaan. Minun loma-aikani loppuu, ennenkuin teidän poikanne.