— Sinä olet Dulaurens'ien läheinen tuttava. Sinun on helppo puhua minun puolestani neiti Dulaurens'ille. En pyytäisi sinua niin tekemään, jos se olisi vähimmässäkään määrässä sopimatonta. Olisin pyytänyt sisartani hänelle puhumaan, jos Paula vielä voisi mennä Chênaie'hen saamani… saamani kieltävän vastauksen jälkeen.
Hänen täytyi voittaa ylpeytensä voidakseen sanoa nuo viimeiset sanat.
Nostaen pystyyn päänsä ja ylenkatseellinen ilme kasvoillaan hän lisäsi:
— Tuollainen kielto on kohtuuton. Vanhemmilla ei ole oikeutta käyttää määräämisvaltaansa ennakkoluulojensa ja itsekkyytensä tyydyttämiseksi ja särkeä turhamaisuudesta tyttärensä sydäntä. Kukaan ei kunnioita enemmän kuin minä tätä määräämisvaltaa, kun sitä viisaasti ja järkevästi käytetään. Paula kohtasi Alice'n kirkossa. Hän ei voinut lähestyä ja puhutella häntä, mutta hän näki, että Alice oli kalpea, nääntyneen ja epätoivoisen näköinen. Minun täytyy puhua hänelle. Siinä ei ole mitään väärää, se ei millään tavalla loukkaa sitä kunnioitusta, jota minä olen velvollinen hänelle osoittamaan. On tärkeätä että tiedät tämän, ennenkuin vastaat minulle.
— Hyvä on, Jean sanoi.
Ja mietittyään sekunnin tai pari, hän lisäsi:
— Toistan sinulle omat sanasi. Muistele hänen kasvojaan, hänen kirkkaan sinisiä silmiään, Marcel. Hän ei suostu salaiseen kohtaukseen.
Marcel mietti hetkisen:
— Olet oikeassa, virkkoi hän sitten. Älkäämme sitä enää ajatelko. Minä lähden siis, häntä tapaamatta.
Muulla tavoin hän ei valittanut. Mutta yksinkertaisuudessaan nämä sanat liikuttivat hänen ystäväänsä, ja vaikka Jean ajattelikin: "Totta tosiaan olisi parempi lähteä tyttöä tapaamatta", näki hän ystävänsä olevan niin onnettoman, että hän alkoi tuumia keinoa, millä voisi häntä auttaa.
— Kuulehan. Minä koetan. Ja ilmoitan sinulle aikanansa, milloin saat hänet tavata.